Johdanto mysteerinäytelmiin
Kysymys maailmankuvasta
Ennen kuin Steiner kirjoitti mysteerinäytelmät, hän oli kehitellyt uutta tieteellistä maailmankuvaa luonnontieteellisen maailmankuvan rinnalle n. 30 vuotta. Steinerin mukaan luonnontieteellinen maailmankuva aloitti oikealta suunnalta, mutta pysähtyi kesken matkan.
Luonnontieteellinen maailmankuva on kolmen sadan vuoden aikana kiteytynyt luonnon matemaattisten lainalaisuuksien ympärille. Keskiajan loppuun asti maailmankuvaa olivat hallinneet kysymykset sielun pelastuksesta ja elämästä kuoleman jälkeen. 1800-luvulla tämä kuva maailmasta ja ihmisestä oli tullut tyystin hylätyksi.
Uskonnollinen maailmankuva rakentuu Jumalan ilmoituksesta. Uusi tieteellinen maailmankuva etsi ohjetta elämään ihmisen omasta järjestä. Steinerin mukaan tämä oli itsetietoisuuden ja ajattelun uusi aste. Ajattelun avulla ihminen (itse) etsi itselleen ratkaisuja elämän arvoituksesta.
Matemaattisissa lainalaisuuksissa on eräs piirre, joka viittaa ajattelun uusiin ulottuvuuksiin. Matematiikassa ajattelu itse synnyttää ne kohteet, joita ajattelu tutkii. Tässä on joitain samanlaista kuin uskolla aikaisemmassa uskonnollisessa maailmankuvassa. Modernin ajan filosofit Descartesista alkaen olivat yrittäneet sovittaa yhteen luonnontieteellistä ja uskonnollista maailmankuvaa.
Immanuel Kant kutsui siirtymää arkiajattelusta luonnontieteelliseen ajatteluun transsendentaaliseksi siirtymäksi eli siirtymäksi johonkin toiseen tietoisuustilaan. Tällaista tietoisuustilan muutosta uskonnollisessa elämässä on nimitetty herännäisyydeksi. Uskonnollisessa herännäisyydessä ja Kantin transsendentaalisuudessa on se ero, että uskonnollisissa kokemuksissa etsitään etiikasta ja moraalista elämän ohjetta, kun taas matemaattisia lainalaisuuksia tutkittaessa siitä yritetään päästä eroon.
Steinerin mukaan se transsendentaalinen siirtymä, jota luonnontieteellisessä maailmankuvassa tavoitellaan, on myös kuva sielussa. Tämän kuvan tutkimisesta monet voivat innostua ja löytää vahvaa pohjaa omalle elämälle. Useat pitävät kuvaa kuivana, vähäverisenä ja elämälle täysin vieraana. Mutta siitä huolimatta tässä kuvassa on Steinerin mukaan jotain, josta voi ponnistaa eteenpäin.
Se mitä tästä luonnontieteellisestä kuvasta Steiner ottaa ainekseksi rakentamaansa hengentieteelliseen maailmankuvaan, on ajattelun tavoite löytää totuuksia ja tosiasioita. Steiner lukuisissa esitelmissä pohti erehtymisen ja tosiasian löytämisen ongelmaa. Antroposofinen hengentieteellinen ajattelu on Steinerin mukaan aivan yhtä kurinalaista kuin luonnontieteellinen ajattelu. Ajattelu kulkee itsetietoisuuden rajoissa. Poikkeama syntyy itse ajattelun alueella. Hengentieteellinen ajattelu lähtee siitä, mihin luonnontieteellinen ajattelu on pysähtynyt.
Jos seurataan Steinerin esityksiä ajattelusta, jää helposti vaikutelma, että Steiner esittää hengentieteelliseen ajatteluun kaksi eri tietä. Toinen tie lähtee kokonaisuuksien ja kosmisuuden kokemuksesta. Uskonnot liki poikkeuksetta ovat juuri tuolla tiellä. Toinen tie lähtee havainnosta. Tältä suunnalta lähtee juuri luonnontieteellisen maailmankuvan ajattelu empirismistä syy-seuraussuhteiden etsimiseen ja materialistiseen determinismiin saakka.
Steiner kuitenkin yhdistää nämä tiet. (Ehkä siitä syystä sekä uskonnoista että luonnontieteistä käsin vierastetaan antroposofista hengentiedettä jokseenkin yhtä pontevasti.) Ajattelun prosessi lähdettäessä kokonaisuudesta tai kosmisuudesta ja lähdettäessä havainnosta on sama.
Tieteelliseen maailmankuvaan liittyvässä ajattelun prosessissa yritetään vapautua kokonaan sielun tai mielen kuvista. Luonnontieteellisen maailmankuvan tavoite on ollut siirtää inhimillinen elämä kokonaan syrjään ja muodostaa maailmasta ja ihmisestä kuva, jossa ei ole elämää. Tällä kuvalla on ollut tuhoisa vaikutus ihmiskunnassa. Julkisuudessa tulevaisuus näyttäytyy enää uhkakuvina. Enää ei nähdä kehitystä, johon kohdistuu odotuksia paremmasta. Nykyinen maailma elää luonnontieteellisen maailmankuvan dystopiaa.
Antroposofisen hengentieteen maailmankuvan rakennusaineet
Steiner kehitteli antroposofisen hengentieteen maailmankuvaa hamassa nuoruudessaan Johann Wolfgang von Goethen luonnontieteellisten tutkimusten perustalta. Ydinkysymys Goethen luonnontutkimuksessa oli ollut siirtyminen syy-seuraus -suhteiden tarkastelusta kokonaisuuksien tarkasteluun. Goethen tutki kasvin vartta, lehtiä, kukkaa ja siemeniä. Hän huomasi, ettei kukkaa voi johtaa lehdistä, vaan ne kaikki muodostavat yhden kokonaisuuden. Tätä kokonaisuutta ihminen voi tavoitella ainoastaan muodostamalla kasvusta kuvan omaan sieluunsa.
Tällä tavalla oli siis, toisin kuin luonnontieteellisessä syy-seuraus -tarkastelussa, muodostunut sieluun kuva kasvista kokonaisuutena. Ja se muodostaa ihmisen suhteen luontoon ja ympäristöön. Tosiasiat eivät ole ulkokohtaisia kuten luonnontieteissä, vaan ihmisen suhdetta itseensä ja ympäristöönsä. Jokainen uusi asia rakentaa tuota yhteyttä. Luonnontieteen löytämät lainalaisuudet ovat vain osa ihmisen luomaa suhdetta luontoon ja itseensä.
Tätä luonnontieteellinen maailmankuva pitää “subjektivismina” eli jonkinlaisena tiedon mielivaltaisuutena. Mutta toisin päin tarkastellen syy-seuraus -suhteet näyttävät pelkiltä mielipiteiltä, koska missään ei ole perustaa sille, mitkä objektit kokonaisuudesta on valittu havaintojen ja päättelyn kohteeksi.
Luonnontieteellinen maailmankuva on rakennettu mielipiteiden sekamelskasta, eikä millään ajatusten puhdistuksella tai hierarkkisen tiedeyhteisön tiedon pyhityksellä ole päästy tästä selvyyteen.
Steinerille Goethen tutkimuksessa kasvista keskeistä oli se, miten tuo kuva muodostuu ajattelussa. Steiner havaitsi, että se oli modernin ajattelun perusominaisuus. Syventymällä havaintoon moderni ihminen muodostaa havaintokuvasta kuvan sieluunsa, jossa ei aluksi ole rajaavaa käsitettä kuten kirjailija Saul Bellow on painottanut. Tämä sielun kuva on se objekti, joka on antroposofisen hengentieteen tutkimuksen varsinainen objekti, tutkimuksen kohde.
Sivuutan sen, mitä kaikkea tähän hengentieteellisen maailmankuvan mukaiseen objektiin sisältyy. Siirryn seuraavaksi ainoastaan siihen, mihin tällä tavalla määritelty hengentiede avaa tietä. Tässä juuri tulevat Steinerin mysteerinäytelmät varsin keskeiseen asemaan.
Antroposofisen hengentieteen kaksi suuntaa
Kuvat jotka muodostuvat asioista, jotka ovat joutuneet havainnon kohteeksi, suuntautuvat kahteen.
1) Toisaalta niistä syntyy ja vahvistuu tutkijan tai arkipäivän kulkijan oma itsetietoisuus. Hän alkaa havaita omaa sielunelämäänsä, henkistä elämää ja suhdetta luontoon, maailmaan ja muihin ihmisiin entistä perusteellisemmin. Tämä johtaa mm. ihmettelyyn niiden taipumusten ja tarpeiden äärellä, jotka hän kohtaa itsessään. Näistä taipumuksistaan hän voi muodostaa tutkimuksen kohteen, tutkimuksen objektin, josta nousee sieluun kuva, kuten Goethelle kasvin metamorfoosista. Tämä kuva Steinerin mukaan tuo näkyviin omaa elämää aikaisemmassa inkarnaatiossa. Mahdollisuus löytää havaintoja omasta aikaisemmasta inkarnaatiosta on kokonaan luonnontieteellisen tutkimuksen ja maailmankuvan ulottumattomissa. Sen vuoksi huolimatta siitä, että nykyisin kuvia omasta itsestä ja elämästä syntyy ihmisille kuin liukuhihnalta, tällaisista sieluun tai mieleen nousevista kuvista ei millään järkevällä tavalla ole mahdollista keskustella. Sen sijaan taide ja jopa television sarjafilmit ammentavat juuri niistä elämän kokemuksista. Nykyisin tieteet ovat jarruina tällä tiellä etenemiselle.
2) Toinen suunta, mihin antroposofisen hengentieteen metodi johtaa, on luonnosta syntyvien kokemusten syvempi tutkiminen. Luonnon herättämistä kokemuksista voi muodostaa tutkimusobjektin, eli näistä kokemuksista voi nostaa sieluun kuvan. Tällainen kuva herää herkästi luontoa aistivalle vaeltajalle nykyisin aika helposti. Näistä sielun kuvista luonnon olentoja voi tutkia. Myös tämä tutkimuksen alue on täysin suljettu luonnontieteellisen maailmankuvan ulkopuolelle. Ne selitykset jotka luonnon kokemuksesta voidaan luonnontieteen pohjalta antaa, pirstovat kokemuksen esimerkiksi stimulus-responssi -malliin, eli ne voidaan selittää ainoastaan subjektiivisen elämän kokemuksena, jossa ei ole lainkaan todellisuuspohjaa. Tällä tavalla luonnontieteellisen maailmankuvan mukaan ihminen elää yhdessä maailmassa ja luonto toisessa maailmassa. Ne eivät kohtaa. Tämä on tieteitä vaivaava dualismin ongelma.
Sielun kokemukset
Luonnontieteellisestä tutkimuksesta on syntynyt lukuisia suuntauksia, jotka yrittävät perehtyä sielun kokemuksiin korkeamman tiedon äärellä. Sigmund Freud ja Carl Jung ovat tunnettuja tämän tyylisten suuntausten perustajina. Näistä suuntauksista käsin sielun kokemuksista on muodostettu teorioita luonnontieteellisten metodien edellyttämällä tavalla. Teorioita yritetään empiirisillä tutkimuksilla kumota tai vahvistaa. Näitä yrityksiä ymmärtää vaikeita sielun kokemuksia tulee mielestäni arvostaa.
Mutta silloin kun nämä sielun kokemukset muodostuvat tahdottomiksi kuviksi, jotka alkavat esiintyä samanlaisina henkisinä olentoina kuin luonnon kokemukset luonnon henkisinä olentoina, syntyy ihmiselle uusi taistelukenttä. Niin kauan kuin rationaalisia tieteitä on ollut olemassa, intohimojen alue ihmisessä on koettu ajattelun vastustajana – Platonista alkaen. Samaan aikaan uskonnot, filosofia ja tieteet ovat etsineet sovitusta ajattelun ja intohimojen välille.
Mysteerinäytelmät
Tietämisen alueet joihin antroposofisen hengentieteen tutkimukset ja maailmankuva johtavat ovat hyvin kaukana siitä luonnontieteellisestä maailmankuvasta, johon meidän kaikkien yhä edelleen odotetaan sitoutuvan. Luonnontieteellistä maailmankuvaa on rakennettu enemmän kuin 200 vuotta ja sitä opetetaan ympäri maailman. Tieteellisen ajattelun alueella antroposofisen hengentieteen metodit ja tulokset ovat äärimmäisen vaikeita saavuttaa. On paljon helpompaa perehtyä hengentieteellisen tutkimuksen luomiin näkymiin korkeammasta tietämisestä kuin yrittää ponnistella omin ajatuksin sille alueelle.
Mutta samalla, kuten edellä olen yrittänyt osoittaa, monet seikat viittaavat siihen, että sellaisesta metodista on tulossa vähitellen välttämätön kehityksen momentti. Steinerin kirjoittamat pitkät monologit mysteerinäytelmiin esittävät paljon tiedollista ainesta antroposofisesta hengentieteestä. Siitä huolimatta kokonaisuus luo taiteellisen kokemuksen, joka parhaimmillaan saattaa jäädä katselijalle ja kuulijalle vuosiksi sielun sopukoihin ravitsemaan – ja selkeyttämään nykymaailman ahdistavaa ja raskasta sielun elämää.
Kuvassa osa ensimmäisen Goetheanumin pienen kupolin kattomaalauksesta.
Yläkuvassa näkymä ensimmäisen Goetheanumin pienoismallin sisältä kohti näytttämöä.
(Artikkeli on julkaistu Takojan numerossa 4/2023)