Saako olla kahvia tai teetä?
Tosiaan jokainen, joka sanoo totuuden, vie ihmiskunnan kehitystä eteenpäin….
jokainen, joka valehtelee, asettaa itselleen esteitä tielleen
-Rudolf Steiner / Rosenkreuzilainen teosofia (suom. Pertti Rissanen)
Yletön teenjuonti yhdistää englantilaisia ja venäläisiä. Suomalaisia ja saksalaisia pitää liikkeessä kahvi. Erilaisten terveysvaikutusten lisäksi juomilla on lievästi huumaavia piirteitä. Steiner puhui työläisesitelmissään aiheesta valaisevaan sävyyn. Addiktio syntyy jo muutaman kupillisen päiväannoksen myötä. Minä juon aivan liikaa kahvia. Erään steinerkoulun opettajanhuoneen seinällä on taulu, jossa lukee: kahvi ei estä nousemasta henkiseen maailmaan. Oli huumoria tai ei, kahvi suuntaa katsetta kohti fyysistä ja vahvistaa rationalismia. Tee sopii poliitikoille, joiden on kierreltävä totuuden ja asian vieressä, menemättä itse aiheeseen tai selvittämättä sen lähtökohtia. Niin joku on väittänyt. Kahvilla saadaan kunnon väittely aikaan?
Brittiläiseen tiedustelun tyyliin on kuulunut varsin diplomaattinen kielenkantojen kääntely, johon on kätketty valheita. Venäläiseen ei ole perinteisesti voinut luottaa ollenkaan, sananlaskujen mukaan. Ehkä tee ja sympatia ovat vieneet molemmat, hyvin eri tavoin, historiallisesti ja kulttuurisesti kestämättömään tilanteeseen? Ei, saivartelu on menettänyt makunsa nykymaailmassa.
Kahviperinteen edustajalla on joskus antipatiaa liikaa suonissaan. Saksalaisia ei enää tarvitse muistuttaa pahuudesta ja (sota)rikoksista – epäluulo “teenjuojia” kohtaan perustuu silti kokemukseen, pettymyksiin vuosisatojen ajalta. Suomalaiset ovat olleet muiden kansojen ja kulttuurien välisten yhteenottojen näyttämöllä, suuta soittaen pientä roolia esittämässä. Olisikohan aika kokeilla jotain muutakin. Lausua kalevalaisia runoja niiden alkuperäisellä kielellä, jossa on parantavaa, mantrista voimaa, joka voi ”herättää sielussa hengen kuvan”. Mikäli Suomi ei vie Kalevalaa muualle Eurooppaan, koko maanosa muuttuu barbaarien taistelukentäksi (Steinerin antamaa varoitusta muistellen). Tällä hetkellä ei näytä olevan kovinkaan syvähenkistä kalevalaisuutta jäljellä. Rehellisyys maan perii. Aikamme kriisi on myös valtava mahdollisuus. Voisimme oppia jälleen rakastamaan Eurooppaa, vaalien ja kehittäen sen hyviä puolia, hyvää henkeä…..
Eurooppalainen kulttuurikausi on vasta hiljattain alkanut. Peter Frankopan ei Silkkiteistä kertovissa teoksissaan ottanut sitä huomioon. Kaikki muuttui äkillisesti, Euroopan merkitys nousi yllättäen keskeiseksi, vaikka sen luultiin jo menneen mailleen. Kuten Eric Wolfin klassikko Europe and the people without history teki aikoinaan selväksi, koko siirtomaahistoria on synkkä luku, ja siitä tuleekin maksaa kalliisti. Alistettuina suomalaisina olemme tässä suhteessa melko viattomia. Ehkä voisimme keskittyä sivistämistyöhön ja Euroopan kulttuurihistorian aarteiden varjelemiseen, ajatellen tulevia sukupolvia. Kahvinpuruista ennustamisen jälkeenkin tarvitsemme yhä empatiaa, joka samaistuu kohteeseen, kuitenkaan menettämättä omaa erillisyyttään.
On hyvä merkki, jos englantilainen kritisoi anglosfääriä ja venäläinen omiaan (teologian tiennäyttäjä Florovski tuomitsi kovin sanoin Pietari Suuren “poliisivaltion”). Aina olisi katsottava puhujaa, ei pelkästään kuunnella sanoja. Kaikilla on historiansa henki, joka tavallaan määrittelee mitä ja miten puhutaan. Ihminen on aina taustalla, vaikkei sitä oikein ymmärretä vieläkään. Ja ihmisen taustalla on korkeampia tahoja, emme ole yksin omien ajatustemme ja tuntojemme kanssa. Olemme osana jotain suurempaa, eikä tarina pääty siihenkään. Ihmismaailmat ovat syntyneet Maailmanihmisen myötävaikutuksesta. Kabbalan välittämä sisäinen tietoisuus löytyy myös Kalevalan myyttiperinteestä. Toinen voi avartaa toista, maailman mytologiset ja uskonnolliset virtaukset kulkevat lopulta kohti samaa päämäärää, monien syrjäpolkujen ja risteyksien kautta edeten. Jos tämän ideaalin hyväksyy, voi levollisin mielin jatkaa tietä eteenpäin, pitkällä matkallaan.
Teksti on julkaistu Takojan numerossa 3/23
