Pääkirjoitus

Ristiin laittaen ruusuin ja risuin

Annat mulle ruusun,
on se viikon päästä jo roskaa
Jos sanot hyvän sanan, ei se katoa koskaan
-Samuli Edelmann / Jokainen teko

Niin minäkin ”sain tytöiltä ruusuja, pojilta risuja”. Kirjoitin The Book of Notes (”Nuotit”) muistikirjaani kesän jälkikuvia kerran. Ruusut kuihtuivat muuttuen risuiksi, metaforina säilyen paperilla. En ollut naistenmiestä, wanna be kyllä monessakin asiassa. Toisin oli Type O Negativen Peter Steelen kohdalla, jonka valtavan falloksen symbolista merkitystä ei ole syytä enää pohtia. Äidinpoika hioi kulmahampaansa näyttääkseen vampyyrilta. 90-luvun alun jälkeen suosio johti kavalaan päihdekierteeseen, jatkuen pitkään seuraavalle vuosikymmenelle. Kateellisten homo hominien ja vaille suurta rakkautta jääneiden noitanaisten kiroukset auttoivat Steeleä kohti himoitsemaansa tuhoa. Ihmisraunio pirunparka löysi kuitenkin rakkaan äitinsä uskon ja kääntyi katolisen kirkon puoleen. Kotiinpaluuta ei kovin suopein silmin katsottu metallimusiikin piireissä, varsin hyvin perustelluista syistä. Näkemykset raskaudenkeskeytyksestä ja muista päivänpolttavista ongelmista eivät sopineet vallitsevaan retoriikkaan – tosin hän ei ollut koskaan pyrkinyt sellaiseen. Riutunut olemus herätti huolta ja kysymyksiä mielentilasta. Mahdottoman paikan edessä paradoksin ja riidoin Peter seisoi kivikovana Pietarin kalliolla päätään aukoen yhä tarpeen vaatiessa, haastaen katolisen kirkon papit mukaan kiistelyyn. Liikutuin syvästi lukiessani hänen tarinansa myöhempiä vaiheita. Inhimillinen ääni kosketti sydänjuuria myöten. Steelen koko elämänkaari on jäljittelemätön taideteos, jota voi ihailla – tai sääliä jumalaisen miehen sortumista kohti nolojen tilanteiden sattumia, lopulta yhtä lailla satuttavaan kuolemaan asti. Hän ei mennyt ajoissa lääkäriin kovista kivuista huolimatta vaan jäi hoivaamaan sairasta kissaansa. Petrus Thomas Ratajczyk kuoli 48-vuotiaana. Viimeisen studiojulkaisun kannessa on Rasputin ja levyn nimikin on Dead again.

Tekoälyllisen aikamme koneet eivät osaa luoda vastaavaa ihmiskasvoista näkyä eivätkä jättää maailmaan kädenlämpöistä jälkeä – saati korvata ihmillistä kosketusta ja vastata ihmisen sielun syvimpään kaipuuseen. Siinä mielessä transhumanismi ei pohjaa mihinkään todelliseen. On samalla tarkennettava, ettei saa unohtaa tekhnen eli tekniikan olevan kaikkine käänteineen osa elämän mysteeriä. Ihmisluojan työstä on viime kädessä kyse, ruutumaailmat ovat jumalankuvia kuten ihminenkin. Luomistöiden ketju on vain jatkunut. Heideggerilaiset muunnelmat ovat mielenkiintoisia edelleen, tekhnen olemus ja suhde Luontoon puhuttelee ikuisesti. Puhumattakaan itse Luonnosta (φύσις, Fysis tai Natura), joka on suomalaisuuden työn keskeisimpiä kohtia. Siitä on jo tullut risti kannettavaksemme. Mitä ihmisluonto siis olikaan…..

Tietokonemaailma imitoi elämää ja saattaa kääntyä luojaansa vastaan kuin keskenkasvuinen ihminen. Missä kohdin teknologia kääntyykin ympäri? Taustalla on aina henkisiä olentoja, korkeampien tahojen vaikutusta. ”Onhan Steinerkin sanonut”, ei sellaista ole olemassakaan, mikä ei olisi alunperin ja lopulta henkeä. Myös aine ja materia on sitä itseään, eri olomuodossa vain. Kuten jää on vettä, sanonta kuuluu.

Venäläisen mystikkofilosofin Vladimir Solovjevin (1853-1900) kertomus Antikristuksesta voidaan tulkita nykypäivään luovasti uudelleen sovitettuna versiona. AI-koneohjelmat ja kaikkivaltiaan X.X.X.X lumemaailmat ovat saaneet aikaan kirjallisen kulttuurin historiallisen muutoksen. Politiikka (πόλις, Polis) erilaisissa merkityksissään on reaaliajassamme siirtynyt johonkin aivan-liian-toispuoleiseen. Solovjevin paha ”Kirjailija” voidaan ymmärtää Median vaikutuskanavana, koodikielisen viestittelyn ja tekoälyn keskusjohdon merkeissä. Jotenkin samankaltaiset aiheet synkkien virtain äärellä kulkevat profetiassa mukana. Lisää kirjaimia ja lukuja taiotaan, ohjelmoitua kieltä joka lumoaa ihmiskunnan, äärimmäisen hienostuneesti ulottaen lonkeronsa. Ihmis(miel)tä voimakkaammat yhteydet johtavat kriittisiä massoja, kansain väleihin ja päätöksiin kytkeytyen tiedostamattakin, binääristen oppositioiden jonoja tuottaen. Sillä on kauaskantoisia seurauksia hengellisiä johtajia myöten, jotka heikkouksistaan huolimatta edustavat ihmisyyttä ja viimeisenä rintamana sortuvat pahuuden edessä. Näin Solovjevin tarinaa voisi ehkä lähestyä toisin silmin aikamme viitekehyksessä?

Sergei Prokofjevin varhainen teos Itä-Euroopasta ilmestyi ennen Neuvostoliiton romahtamista, englanninkielinen käännös heti Venäjän uudestisyntymän jälkeen. Jos kirjaa lukee nyt, ei sen ajankohtaisuudesta ole kiistan aiheeksi. Graalin temppeli ja Kitezhin kaupunki edustavat läntistä ja itäistä eurooppalaista näkymää, samojen henkisten kuvien ilmaisua eri tavoin. Venäjän kansa otti keskiajalla Euroopan kohtalon velkaa maksettavakseen, jääden kehityksestä jälkeen. Prokofjevin mukaan Steiner on todennut: ilman tätä uhria Venäjä olisi viime vuosisadalla ollut Britanniaan verrattavissa oleva sivistysvaltio, joka olisi välttynyt Neuvostoliiton kaltaiselta sosialistiselta kokeilulta. Kulttuurin ja historian eteneminen muodostavat virtoja, joiden edessä on sanaton, ja vasta jälkikatsaus voi joskus auttaa? Ilman itäslaavilaisten tekemää uhrausta koko maanosan kristillinen kulttuuri olisi tuhoutunut Eurooppaan tehtyjen sotaretkien myötä, sillä kansakuntien moraalinen ja henkinen voima olisi musertunut hyökkäysten seurauksena. Näin puhui Steiner, sanoi Prokofjev.

Itse päädyin ajatukseen, ettei Venäjä tule koskaan olemaan entisensä, tämänhetkisen poliittisen ja sotilaallisen tilanteen vuoksi. Olennaista on ymmärtää vuosituhantinen historian painolasti, jota hiljainen toiveajatus kantaa huomiseen. Liian paljon on pielessä, eivätkä apologiat enää auta. Toinen puoli on ehdottomuuden ja vanhoillisuuden huonojen vaikutusten jääminen taakse. Tulevaisuutta ajatellen Suomen kaltaisten maiden olisi muisteltava kaikkea siihen ”henkeen ja kulttuuriin” liittyvää hyvää. Ei tarvita näkijää tietämään, miten olemme harhautuneet. Tämän vuosituhannen asettuessa uomiinsa Itämeren kansojen ja kulttuureiden uudenlainen henkinen yhteistyö alkoi, pohjoinen ulottuvuus liittyen yhteisen myyttisen perinnön vaalimiseen tuli esiin. Pohjoismaiden lisäksi mukaan luettuina olivat Viro, Latvia, Liettua, sekä lähialueet Pohjois-Saksaa myöten – ja koko Pohjois-Venäjä Karjalasta lähtien. Tämäkin vapaa taiteellishenkinen kulttuurityö olisi voinut edesauttaa oikeudenmukaista ja tasapainoista poliittista kehitystä, vaikuttaen myös talouselämään. Sitä ei moni tahtonut. Kolmas maailmansota on katastrofioppimisen uusia lukuja, jos kaksi ensimmäistä eivät riittäneet ihmiskuntaa opettamaan.

Ennen luin Odessalaisen Georges Florovskin teosta Venäläisen teologian tiet lähinnä puoliväkisin, sodan myötä hieman vapautuneemmin. Siinä kiteytyy läntisen ja itäisen Euroopan kulttuuripiirin sielujen historiallinen vastakkainasettelu, eikä usein kauniilla tavalla. ”Sofiologian” uranuurtajat Pavel Florenskista lähtien etsivät kultaista keskitietä ideaalina – vaikka se käytännössä jäikin alkutekijöihin, eri syistä johtuen. Venäjää rakastettiin joissakin piireissä panslaavilaisuuteen asti, Florovski painotti sen sijaan bysanttilaista perintöä. Veljeskansanmurhien keskellä uhkaa maailmanpalo. Järjettömän sodan jälkeen voi taas joku viisastella, ettei se Tie ollutkaan oikea. Nykysuomessa vanha ryssäviha on kaikkialla ja läpäisee koko yhteiskunnan. Viime vuosina ennen hyökkäystä minulle näytettiin, kuinka epäsuhtaiset osat liittyvät toisiinsa. Vaeltajan kertomukset on eräs kirjallinen esimerkki. Kannessa on Kiovan luolaluostari ja teoksen sivuilla kuljetaan pääosin Ukrainassa. Se on venäläisen hengenelämän klassikko. Valkokaartin kirjoittajakin syntyi Kiovassa – Mihail on edustanut itänaapurin taidetta monen muun ”Rajamaalta” kotoisin olevan tavoin (henkinen velipuoli Sergei Bulgakov rakasti Sofiaa). Tällä viittaan kulttuurihistorialliseen tosiasiaan, joka ei jälkikäteen mielipiteeksi vääristy. Toisin sanoen, ukrainalaiset ja venäläiset kirjailijat ovat olleet kirjaimellisesti samalla alueella. Nämä kaksi asiaa ovat aina sekoittuneet tai liittyneet jollain tavalla toisiinsa. Venäjän alku Kiovan ruhtinaan valtakuntana, joka oli sivistystasoltaan verrattavissa Euroopan keisarikuntiin, on historiallisesti osa myyttiä. Miksi Venäjällä koetaan vahvasti, että ”Ukraina on meidän” (kuten Heta Hurskaisen ja Teuvo Laitilan kirjan otsikossa). Ukrainan itsenäinen valtio rajoineen ja oikeuksineen on todellisuutta. Onko pohjoisen maamme historia tähän mitenkään verrattavissa – kenelle se oikein kuuluu? Ilman viime sotien myönnytyksiä rauhanehdoissa emme olisi varmastikaan säilyttäneet itsenäisyyttä, kaunis maamme olisi viety kokonaan. Alueesta on taisteltu Ruotsin ja Venäjän kesken, vaikka se on Luojan suomalaisten maata Pietarin ympäristöä myöten. Sekin on suomalainen kaupunki oikeastaan. Ajatelkaa nyt itse.

Kuvitteellisten ja todellisten tarinoiden keskellä hajoillen ratkaisuna Kriisiin (fiktion ja psykoosin rajamaillakin) voidaan esittää kolme vaihtoehtoista mahdollisuutta: 1) Jos Venäjän ortodoksinen kirkko vain olisi ollut viinissään selvempi ja leivässään yhtenäisempi, se olisi voinut lopettaa sodan tai kriisin vaikuttamalla eri alueiden politiikkaan hengellistä arvovaltaansa käyttämällä ja todellisia kristillisiä arvoja toteuttamalla. 2) Jos venäläinen ja kreikkalainen patriarkaatti olisivat olleet poliittisesti yhtenäisempiä, ne olisivat voineet sovitella tilannetta ennen sen muuttumista vakavaksi. 3) Kaikkien itäisten ja läntisten kirkkojen yhtenäinen voima, jumalallisen armon salliessa ja myötävaikuttaessa, olisi voinut ratkaista kriisin ja tuoda rauhaa maailmaan – ”Antikristuksen” aikeet ja toimet yhdessä tiedostaen (συνείδησις, syneidēsis). Liittäessään henkiset voimansa yhteen Ihmiskunta voi herätä ja nähdä valheiden läpi. ”Kirkko” edustaa yhä ihmistä, siksi Tarinassa on olennaista puhua käyttäen vanhaa vertauskuvaa. Ihmiskunnan edustaja itsessään on kirkkoja tai uskontoja suurempi, kuten lähes kaikki nykyään tietävät.

Georges Florovskin ja Pavel Florenskin edustamien suuntien välienselvittely aiheutti kauan harmia. Kirkon virallinen kanta sofiologeihin oli turhan kielteinen. Juuri ennen sotaa ja ruttoa tapahtui lientymistä. Samoin uushenkisten liikkeiden kohdalla (johon monet antroposofiastakin ammentavat lasketaan) on ollut nuivaa suhtautumista kaikkea ”patristista teologiaa” kohtaan. Molempia osapuolia vaaditaan, mikäli rakkaus tahtoo viisautta. Venäläisen kirjallisuuden klassikoiden taustalla on mystisen teologian vaikutusta, joka näkyy värien sävyissä ja kuuluu pohjavireenä. Sen voi myös tuntea. Silti Taide on perinteisesti aiheuttanut epäluuloja idän kirkossa. Se onkin toinen keskustelu, joka sisältää nykyisten ristiriitojen siemeniä. Kysymys on kokonaisvaikutuksista ja taiteen sisäisistä pyrkimyksistä, joihin ei ole viisasta ottaa liian voimakkaasti kantaa. Ylentävän ja alentavan välisestä ongelmasta en halua tässä puhua. Henkinen pyrkimys vie kohti jumalallista. Usein taide tekee aivan muuta, ja siihen liittyvä maailmansivusto ei lopu kesken.

Täällä kotimaassa voimme puhua vapaasti germaanisen tai skandinaavisen mytologian kuvista ja niiden yhteyksistä kalevalaiseen, toteuttaen suomalaista tehtäväämme siinä suhteessa melko rauhassa. Vastaavat aiheet ovat angloamerikkalaisessa maailmassa natsileimasimella merkittyjä. Ehkä jostain politiikan alueesta voi puhua Britanniassa toisin kuin itärajan läheisyydessä? Vertaus ei pidä täysin paikkaansa, mutta sisältää ajatuksen pyöriteltäväksi. Näissä merkeissä on tehtävä se, mitä voidaan. Pilvet karkaavat kauas. Laittakaamme käsi käteen, hyviä laulaaksemme, parahia……..

Teksti on julkaistu Takojan numerossa 2/23

Viimeisimmät artikkelit