Talous & yhteiskunta

Kaikki nämä vuodet – olisiko syytä juhlia Takojan 50-vuotista taivalta?

Kuulin, että Takojan tulevaisuus olisi epävarmalla pohjalla. Toivon sydämestäni, että lehti voi jatkaa ja ilmestyä neljästi vuodessa ainakin 2023 vielä. Sen aikana voisi Takojan tulevaisuudesta käydä laajempaakin keskustelua. Ehkä löytyisi ihmisiä, jotka eri tavoin, kirjoittamalla, auttamalla lehden markkinoinnissa, ideoimalla ja – tärkeätä kyllä – tukemalla taloudellisesti mahdollistaisivat Takojan jatkumisen. Sillä Takoja on ainoa suomalainen tämän päivän tapahtumia ja niiden taustoja antroposofisista näkökulmista edes jotensakin ajantasaisesti peilaava julkaisu, joka on kaikkien halukkaiden hankittavissa. 

Takoja, silloin tunnettu nimellä Kynnys, astui eteeni syksyllä 1978. Tuolloin elämäni ensimmäisessä antroposofisessa kesäseminaarissa, joka osoittautui suureksi käänteeksi muutoinkin, törmäsin Kynnykseen. (Matti Kuusela on kertonut, että halusi vaihtaa lehden nimen, kun oli kohdannut kahvilassa tekstin ”Varo kynnystä!”.) Muistan vielä hyvin ensivaikutelman luettuani kotona rauhassa lehteä: onko Suomessa tosiaan ihmisiä, jotka ajattelevat tällä tavalla. Voiko noinkin ajatella? Tuntui kuin seinään olisi puhjennut jonkinlainen aukko, materialismin umpivahvaan muuriin pieni repeämä. Varmaankaan samanlaista vaikutelmaa ei olisi syntynyt lukiessa jotain vastaavaa ulkomaista tekstiä ”jossain kaukana”. Nämä ihmiset täällä – osan olin kesäseminaarissa jo kohdannutkin – tosiaan ajattelevat tällaisia ajatuksia, ja tuli vieläpä tunne, että lehdessä oli samalla jotain perisuomalaistakin. Oli aiheita kuten vanhat suomalaiset juhlat kekri ja santti, ja aikaa myöten esimerkiksi Reijo Wileniuksen teksteissä luotiin ikään kuin suomalaista henkistä pohjaa sellaiselle, mikä antroposofiassa saa ilmausta enemmän keskieurooppalaisesti painottuen. (En sano tätä nationalistisesti, vaan pikemminkin liittyen Reijo Wileniuksen snellmanilaiseen ajatukseen siitä, että maailmankansalaisuuteen ja sivistykseen kasvetaan oman kulttuurin kautta, sen ”läpi”.) 

En suinkaan kokenut, että nyt kaikki on selvää, vaan: tästä voisi alkaa ehkä kivinen (saks. ’steinern’) tie oppia näkemään maailmaa ja ajattelemaan toisellakin tavalla kuin luonnontieteelliseltä perustalta. Eikä näiden ajattelutapojen välillä tarvitsisi olla sovittamatonta ristiriitaa. (Olinhan opiskellut mm. teoreettista fysiikkaa.) Mielenkiinnolla odotin, silloin Turussa opiskelevana, postiluukusta rauhallisin väliajoin tipahtavaa lehteä. Ulkoasu oli yksinkertainen, ja lehti oli kotikutoisen oloisesti painettu. Mustavalkoisia sisäsivuja elävöittivät sympaattiset piirrokset; valokuvia ei oikeastaan kaivannutkaan. – Olin hiukan filosofiaakin opiskellut, ja minua miellytti Reijo Wileniuksen esille tuoma ajatus, että ajattelun henkistäminen voisi olla ensimmäinen askel henkisellä tiellä. (Joku toki kokee lähimmäksi taiteen tai jonkin käytännöllisen työn tai tekemisen tien. Ja äkillisestä valaistumisesta en haaveillut, vaikka siitä kirjoitti Idän viisauden antologiassa muuan Hui Hai – ja tämä on totta!)

Takojan pitkä kaari

Jo 1973 aloittanut Kynnys ilmestyi kolmesti vuodessa, mutta nimenmuutoksen myötä neljännesvuosittain, mikä onkin esimerkiksi vuodenaikoihin ja niiden juhliin liittyen luonnollisempi rytmi. Kolme tai kaksi kertaa vuodessa ei ole lehden kohdalla rytmi ollenkaan. Takojaksi nimi muuttui 1980.

Vuoden 1981 alusta lehden koko kasvoi B5:een, ja sitä alettiin painaa näyttävämmälle paperille Porvoossa. Painon nimi vaihtui jonkin kerran, mutta aina oli kysymyksessä Harry Stöörin johtama firma, seitsemän vuoden ajan. Myös Liiton kirjat ja tapahtumakalenterit painettiin pääosin siellä, joten persoonallisesta Harry Stööristä tuli Liiton toimistossa (jossa aloitin 1983) tuttu hahmo. Mieleen on jäänyt, kun hän kertoi, että paikallinen lehti oli kysynyt häneltä mielipidettä, miten Suomen itärajaan tulisi suhtautua. ”Rautaa rajalle”, oli hänen vastauksensa ollut. Ilmeisesti teimme häneen toimistossa Markku Maulan kanssa hyvän vaikutuksen, koskapa hän kertoi muutaman vuoden jälkeen suositelleensa sukulaislapsen laittamista Porvoon steinerkouluun.

Elokuu 1982 merkitsi kohdallani suurta muutosta, silloin muutin Turusta Helsinkiin ja aloitin yleisopintovuoden Henkisen kasvun Snellman-korkeakoulussa (millä nimellä tuo opinahjo silloin tunnettiin). Siellä moni Takojaan kirjoittava tuli jollain lailla tutuksikin opettajana. Se oli Snellman-korkeakoulun mahtavaa pioneeriaikaa, jolloin monet antroposofian parissa toimivat uhrasivat ajastaan pitäen viikon aamuluennot tai vastaavaa. Uuden alun tuntu oli vahva.

Pian tuon vuoden jälkeen, kesällä 1983, minua yllättäen pyydettiin töihin Suomen antroposofiseen liittoon, ensin uuden painokoneen käyttäjäksi, mikä oli hieman kafkamaista, ja konekin tšekkoslovakialainen. Muutaman kuukauden jälkeen tuosta juuri ennen tuloani tehdystä isosta virheinvestoinnista vähin äänin luovuttiin ja siirryin Liiton toimistoon suunnittelusihteeri Matti Kuuselan avustajaksi. Sain tehdä jo syksyn Takojan taiton pienellä valopöydällä, jonka loisteputkella valaistua ja millimetripaperilla päällystettyä pleksipintaa sitten tuijottelinkin monen vuoden ajan. Liiton julkaisemat kirjatkin taitoin sillä. Valopöytätaitossa oli omat hankaluutensa. Tarkkana piti olla, kun koetti vetää suoran mustan viivan liimapohjaisella muovilangalla tai teippaili saksimansa palstatekstit millimetripaperin kuultaessa opastavana mutta himmeänä alta läpi. Niin sanotut valoladotut, palstan levyiset tekstirullat saatiin valmiina, ja niitä saksimalla oli sitten pärjättävä, tekstikokoa ei voinut enää muuttaa kuten tietokoneella nykyään. Lehden loppusivujen kunniallinen päättäminen oli aina jännittävä tehtävä; taittosuunnitelma oli tehty, mutta oliko se riittävän tarkka? Kuvien koon saattoi valita. Kuvat saatiin valokuvista, joita etenkin Matti Kuusela otti paljon, sekä kirjoista. Niitä saattoi kokeilla taittoon eri koossa ja rajauksilla ottamalla kuvista sopivan kokoiset valokopiot. Kaikki kirjat, joista kuvia oli valikoitu, piti lähettää painoon, ellei halunnut repiä ko. sivua kirjasta irti. Sitäkin tehtiin. Joskus aineistopaketista tuli muhkea, ja muutaman kerran vein sellaisen iltamyöhällä pääpostin Poste Restanteen aikataulukiireiden vuoksi. Taiton loppuvaiheessa piti vielä liimata paikoilleen sivunumerot. Toki kuvien julkaisuoikeuksiakin piti vähän miettiä.

Haluan kertoa muutamalla sanalla tuollaisista teknisistäkin seikoista ja yksityiskohdista, koska valmiin lehden lukija ei ehkä tiedä tai tule ajatelleeksi, miten monenlaisia vaiheita lehden tekoon liittyy. Joskus tuntui, että monet kuvittelivat: lehteen tulleet jutut vain lähetettiin painoon, ja sieltä sitten jotenkin putkahti valmis lehti. – Kustannussyistäkin täytyi mahdollisimman paljon tehdä omassa pajassa. Se oli vaivalloista ja aikaa vievää, mutta oli palkitsevaa olla mukana lehden kaikissa vaiheissa. Vielä erityiskiitos Matti Kuuselalle, että hän antoi aloittelijan tehdä taittoa varsin itsenäisesti eikä puuttunut joka kohtaan, vaikka varmasti näki haparoivaa otetta siellä täällä. Hän kylläkin hahmotteli alkuvaiheessa pääjuttujen layoutit, mikä häneltä arkkitehtuuria opiskelleena sujui. Luimme myös lehteen tulevat tekstit oikoluvun ja oikeakielisyyden kannalta, mistä myös opin häneltä yhtä ja toista, niin kuin olin oppinut loistavalta lukioajan äidinkielenopettajaltani Lippo Lahdelta.

Toimituskunta kutsuu

Matti pyysi minua jäseneksi toimituskuntaan, jossa Ritva Petersen (nykyinen Haapaniemi) jo oli. Ritvan luona pidettiin toimituskunnan kokoukset, yleensä yksi numeroa kohti, ja ne ovatkin jääneet mieleeni legendaarisina. Pääosin kyse oli vapaasta vuoropuhelusta, joka jatkui alkuillasta iltamyöhään ja jossa käytiin läpi kaikkea maan ja taivaan väliltä. Purettiin vapaasti sitä, mitä mielessä liikkui; enimmäkseen toki suomalaiseen tai maailmanlaajuiseen antroposofiseen liikkeeseen ja siinä esillä oleviin aiheisiin liittyvää, tai sitten suuria maailmantapahtumia koskevaa. Joskus myös omia kokemuksia, henkisiäkin. Välistä turhauduin ja olin kärsimätön tähän ”metodiin”, mutta ihmeellisellä tavalla kaikesta siitä vapaasti prosessoidusta runsaudensarvesta seuloutui esiin aina jotakin, mikä toi ideoita seuraavaa lehteä varten ja piti Takojan ideaa elävänä. Koimme tosiaan, että Takoja on kuin olento, johon tällä tavoin olimme yhteydessä ja joka myös tuki meitä lehden fyysisessä toteuttamisessa. Koin selvänä, että henkisyyttä ei voi toteuttaa jotakin valmista mallia seuraten; henkeä ei tosiaankaan jaeta vakioidun mitan mukaan, vaan se on löydettävä ja se ilmenee aina yksilöllisesti, ainutkertaisesti. Näissä kokouksissa vaikutti suuri lämpö ja usko tulevaisuuteen.

Toimituskuntaan tuli mukaan joksikin aikaa muitakin, mutta vain Markku Maula jäi pysyvämmin. Vuoden 1984 alusta Takoja ilmestyi A4-koossa. Ensimmäinen oma juttuni oli Snellman-korkeakoulun päätöstyönä tekemäni esittely ja kommentaari Fritjof Capran kirjasta ”Fysiikka ja Tao”. Siinä tulin johtopäätökseen, että itävaltalaisen Capran teos oli kiinnostava ja luova yritys löytää nykyfysiikan ja itämaisen ajattelun välisiä yhteyksiä, mutta että kahden noin erilaisen alueen kurominen yhteen on kuitenkin korkeintaan vasta aivan alkuvaiheessaan. Sittemmin yleensä täysin maallikot ovat harrastaneet hyvinkin rohkeaa mielikuvamaalailua ja johtopäätösten tekoa näillä alueilla, niin sanoakseni kvanttimystiikkaa.

Sitten yksi muisto sellaisesta harvinaisesta tilanteesta, että käytin kokonaisen päivän haastattelun tekemiseksi. Päivämääränkin muistan, koska se oli erikoinen: 8.8.1988. – Luvun 8 voi nähdä ilmaisevan yhteyttä, taivaan ja maan, minkä tahansa joskus erillisen asian yhteyttä. Sanon tämän, koska välillä on tehty, taas kerran Steinerin tietyssä erityistilanteessa lausuman pohjalta yleistäen, johtopäätöksiä, että sinänsä erillisten instituutioiden, Yleisen antroposofisen seuran ja uskonnollisen uudistamisen liikkeen Kristiyhteisön välillä ei tulisi olla minkäänlaista yhteyttä. No, tuona kauniina elokuun päivänä matkustin junalla Tampereelle haastattelemaan Kristiyhteisön karismaattista pastoria Helmer Knutaria. Pitkä ja onnistunut haastattelu siitä tulikin, joka julkaistiin sitten Takojan syysnumerossa 3/1988, kansikuvana Helena Minkkisen ottama valokuva Helsingin ortodoksisen seurakunnan Kotikirkon kupolista. Kirkko sijaitsee Liisankadulla kauniin jugend-talon ylimmässä kerroksessa. Vaikuttava muisto liittyy Tampereen Kristiyhteisön kirkkotilaan, joka oli vastikään valmistunut aivan tavalliseen, ankean ruskehtavaan rintamamiestaloon Ahotielle. Hämmästyin nimittäin suuresti sitä, kuinka tuohon hengettömän oloiseen rintamamiestaloon tehdyssä kirkkotilassa vallitsi aivan sama, rauhallisen vahva meditatiivinen perustunnelma, joka oli tullut itselleni tutuksi käydessäni aika ajoin Kristiyhteisön Munkkiniemen kirkossa Helsingissä. Kuin jokin voima tai kenttä olisi virittynyt tuohon tilaan. Siinä saatoin konkreettisesti kokea hengen läsnäolon. Kuinka paljon Helmer Knutarin omat erityiset ominaisuudet vaikuttivat tuohon tilanteeseen, sitä en osaa sanoa, varmasti siinä oli jotakin Kristiyhteisölle ominaista ennen kaikkea. (Ja hengen pelko on antroposofian tuhon alku, niin ”problemaattinen” kuin tuo henki käsitteenä ja varsinkin todellisuutena nykyihmiselle usein on.) Helmer Knutar oli hengen mies sanan varsinaisessa merkityksessä. Kristiyhteisön luonnetta ja erityispiirteitä koskevan haastattelun jälkeen kysäisin Helmeriltä vielä hänen elämästään, voidakseni tehdä haastattelun oheen pienen tietolaatikon hänen elämäänsä liittyen. Yllätyksekseni hän kertoikin elämänkulustaan varsin laajasti. Tämän haastattelun jälkiosan nauhoitin myös, ja hänen 1991 tapahtuneen kuolemansa jälkeen olisin halunnut julkaista sen Takojassa, mutta hänen nyt myös jo edesmennyt vaimonsa Pirkko koki sen joltain osin epätäydelliseksi, eikä asiaan myöhemmin palattu. Tällä hetkellä en löydä kyseistä nauhaa enkä siltä puhtaaksikirjoittamaani tekstiä. – Pekka Asikainen on viime Takojan artikkelissaan tuonut ansiokkaasti tietoja Helmer Knutarin elämästä.

Ymmärryksen esteitä

Olin Takojaa tehdessämme optimistinen sen suhteen, että kun teemme monipuolista ja tässä ajassa kiinni olevaa lehteä, syvempiä henkisiä taustoja tietysti unohtamatta, se väistämättä kiinnostaa laajempaakin lukijakuntaa kuin antroposofiaa välittömästi lähellä olevia ihmisiä. Takojan levikki kasvoikin, ollen parhaimmillaan lähes 1500 kpl 1980-luvun lopulla.

Mutta puolin ja toisin näytti olevan vaikea ymmärtää tätä pyrkimystä. ”Antroposofiselta puolelta” on kautta vuosien saanut kuulla – ei toki avoimesti suoraan toimitukselle, vaan välikäsien kautta – että lehti ei ole ”riittävän antroposofinen”. Luulen ymmärtäväni, mitä tämänlaisella lausumalla ajetaan takaa; silti ihmettelen yhä, onko antroposofia ikään kuin jotain ainetta, jota voidaan (ehkä sata vuotta vanhasta purkista) noin vain ”kaataa” ihmisille? Onko kysymyksessä silloin eräänlainen henkinen materialismi, jossa ei ole nähty, että antroposofinen näkökulma voi myös olla henkisen tavoin ”näkymättömänä” rivien välissä, tavassa katsoa asioita, ilman että päälle liimaavin termein aina korostetaan omaa erilaisuutta. Onko aina kovin helppoa tietääkään, mikä juuri tässä asiassa, tässä tilanteessa ja ajassa on nimenomaan ”puhtaan antroposofinen” kanta? Toisten mielestä on heti ”antroposofian vesittämistä”, jos ei turvaudu normikaavaan. Toisaalta siis saarnataan vapautta, ”koska meillä on Vapauden filosofia”, mutta heti kohta saatetaan käyttäytyä kuin pesunkestävä fundamentalisti.

Asian toinen puoli on sitten siinä, että antroposofisen liikkeen ulkopuolella vallitsee valitettavan usein kovin kaavamainen käsitys siitä, mitä ”antroposofit ajattelevat”. Heistä kaikki on alkulähteistä papukaijamaisesti toistettua, vailla yksilöllisyyttä. Toki jotkut kaavamaiset kannanotot ovat antaneet tällaiselle yleistykselle aihettakin, mutta silti olen saanut usein vaikutelman, että ulkopuolelta katsovat kokevat olevansa ilman muuta itse ennakkoluuloista vapaita, vaikka heidän asenteensa ja kommenttinsa kertovat aivan toista.

Tässä välikädessä tyydyttävää lopputulosta on vaikea saavuttaa. Siihen voi ehkä päästä vain jokin täysin riippumaton taho, joukko ihmisiä, jotka ovat taloudellisesti ja henkisesti riippumattomia ja joiden kiinnostus antroposofiaan on riittävän syvää ja aitoa. He voivat valita oman persoonallisen tapansa tehdä lehteä tai muuta mediaa. Se ei ole täydellinen, mutta ei sellaista voi ollakaan. Saksan kielialueelta esimerkkeinä voisi mainita Info3-lehden sekä jo elämänkaarensa loppuun käyneet lehdet Erde und Kosmos, Flensburger Hefte ja Novalis, jotka ovat suunnattomasti ärsyttäneet monia ja tehneet varmaan virheitäkin, mutta silti täydentäneet antroposofista aikakauslehtikenttää kiistämättömällä tavalla. Toteuttaneet hengen vapautta silloin, kun Goetheanumista on tullut kuin Kremlin korvike joillekin.

Antroposofinen kielenkäyttökin on ehkä vuosikymmenien saatossa eriytynyt omakseen tavalla, jota voi purkaa vain henkilökohtaisesti. Myönteinen esimerkki on Iris Paxinon vasta ilmestynyt kirja Siltoja elämän ja kuoleman välillä, joka yltää yleisymmärrettävyyteen ollen silti aidosti esoteerinen. 

1990-luvun alkupuolella toimituskuntaan tuli Saana Saarinen, joka kirjoitti monia kiinnostavia ja hyvin yleisinhimillisesti ymmärrettäviä artikkeleita. Nuo vuodet kokoonnuimme päätoimittaja Matti Kuuselan kotona Länsi-Pasilassa. Ne hetket muistan leppoisina mutta luovina. Nyt taaksepäin katsoen tuo aika, jolloin sosiaalisen median algoritmit eivät vielä koukuttaneet ihmisiä vastakohta-asetelmien ja salaliittoteorioiden syövereihin nykymalliin, tuntuvat suorastaan idyllisiltä. 

Tekniikka kehittyy ja Takoja yrittää uudistua

Vasta vuonna 1992 aloin tehdä Takojaa osin tietokoneella. Ohjelma oli tosin Wordperfect 5.1, sinänsä kelpo tuote, mutta dos-pohjainen (niille, jotka tietävät tai muistavat). Nähdäkseen valmiin sivun sellaisena kuin se tulostuu, piti siirtyä toiseen tilaan. Vaikka oppikin arvioimaan, miltä lopputulos näyttäisi, joutui yhtä mittaa siirtyilemään tilasta toiseen. Siinä päätä pyörrytti ja tunsin itseni kuin urkuriksi, joka polkee ja vetää vivuista samalla kun soittaa. Vihdoin 1996, jolloin päätoimittajaksi tuli Marja-Leena Ikkala, saatiin käyttöön PageMaker, joka oli joltisenkin käyttökelpoinen Windows-ohjelma, vaikka kaatuili aina välillä. Vasta sen kehittyneempi versio InDesign oli vakaa.

Marja-Leena Ikkalan päätoimittajakausi oli yritys tehdä ajassa vahvasti kiinni olevaa lehteä. Se ilmestyi 1997–99 kuusi kertaa vuodessa ja nimi oli ”Takoja ajassa” (vieläpä niin, että logossa ”Takoja” koko ajan pieneni ja ”ajassa” kasvoi). Kuulin huhun, että lehdestä haluttiin tehdä itsenäinen, osuuskuntatyylinen julkaisu.  – Jotenkin yllätyksellisellä tavalla alun jälkeen koko toimituskunta vaihtui, vain minä jäin toimitussihteeriksi. Lehden teko oli intensiivistä, mukana oli paljon haastatteluja. Yhä nähdäkseni säilyi vaikeus yhdistää syvä antroposofisuus ja esoteriikka sekä toisaalta ajankohtaiset teemat. Nämä kaksi virtaa eivät oikein kohdanneet. Eikä löytynyt riittävästi uutta lukijakuntaa, jotta olisi voitu ottaa kunnolla ”uusi vaihde” päälle. Yhdestä tai toisesta puolesta kiinnostuneet olivat ilmeisesti hiukan tyytymättömiä siihen, että ”itselle vierasta” tekstiä oli myös. 

Tunsin Takojan tulevan minulle toimituskunnan yhä laajentuessa aina vieraammaksi, en löytänyt paikkaani siinä. Vuosina 1998–2001 en ollutkaan toimituskunnan jäsen, vaikka kirjoitin Liiton kirjojen laajoja esittelyjä. Marja-Leena Ikkalan päätoimittajakauden siinä vaiheessa, kun en enää ollut itse toimituksessa, sattui tapaus, joka vaikutti lehden levikkiin kielteisesti. Nimimerkki Mikael-setä oli jo jonkin aikaa julkaissut varsin suorasukaisia, toki aivan fiktiivisiä tarinoita antroposofisesta maailmasta. Niistä yksi, poikkeuksellisen räävitön, koettiin Kristiyhteisön piirissä hyvin loukkaavana, ja monet lopettivat tilauksensa. Jotkut tulkinnat tästä tarinasta olivat yhtä lailla ylilyöntejä, jopa salaliittoteorian kaltaisia kuvitelmia, joissa tapaus liitettiin laajemminkin Antroposofisen seuran ja Kristiyhteisön väleihin. – Takojan levikki ei kuitenkaan koskaan toipunut ennalleen selkkauksesta. Monet eivät ilmeisesti vuosikausiin huomanneet, että lehden koko toimituskunta ja tyyli olivat muuttuneet, vaan ”haamusärky” jatkui mielissä.

Takoja palasi eräällä tavalla klassisemmille linjoille vuosina 2000–2001, jolloin päätoimittajana oli Yrjö Mäenpää ja toimitussihteerinä Maria Sannamo. Ulkoasukin selkiintyi, kun paperilaatu vaihtui korkealuokkaisemmaksi makulatuuripaperin oloisesta ruskeammasta laadusta, jossa kuvat toistuivat tummanpuhuvina. Yrjö Mäenpää teki taiton kuten nykyäänkin….

Aikani päätoimittajana 2002–2020

Ilmeisesti tekijöiden monet kiireet johtivat siihen, että minua pyydettiin vuoden 2002 alussa Takojan päätoimittajaksi, ja siinä työssä jatkoinkin vuoden 2020 loppuun, 19 vuoden ajan. Jäin Liiton työstä eläkkeelle huhtikuun lopulla 2021. 

Etenkin alussa tarvitsemaani teknistä tukea sain tietokoneasioissa taitavalta Yrjö Mäenpäältä. Nyt tein Takojan täysin painovalmiiksi asti Liitossa tietokoneella kuvia ja mainoksia myöten. Olihan se aika lailla kätevämpää kuin valopöydällä liimaillen, mutta esimerkiksi julkaisuoikeudet omaavien kuvien löytäminen ja kuvankäsittely aina vei aikansa. Ja kun kirjoittajista vain pieni osa oli tottuneita tekstintuottajia, oli yritettävä olla tarkkana oikoluvussa ja oikeakielisyydessä, siinä missä kykeni. Mahtavaa oli saada elää läpi Takojan vaiheet ideoinnista painovalmiiseen lehteen asti niin läheltä ja itsekin toimien.

Viimeisin päätoimittajakauteni aikainen toimituskunta oli sekin toimiva kokonaisuus. Vuonna 2015 järjestettiin keskustelutilaisuus lehden kehittämiseksi ja uusien ideoiden esittämisfoorumiksi. Siellä Laura Krook ilmoittautui kiinnostuneeksi omalta osaltaan auttamaan lehden teossa, ja hän on tehnytkin monia haastatteluja, joissa on tallentunut kokemuksia antroposofisia käytäntöjä toteuttaneiden ihmisten elämäntyöstä, kuten Liisa Kollin Rihu ry:stä ja Anneli Wahlstenin Ruskovilla Oy:stä, sekä Tottilan kurssikeskuksesta, joka oli 1970-luvun lopulla yhteisöllinen virike moneen sitä seuranneeseen toimintaan ihmisten tutustuessa toisiinsa ja saadessa uskoa ja tukea omiin mahdollisuuksiinsa. Tottilan yhteisöllisestä vaiheesta lähti ilmeisesti liikkeelle useampi sittemmin toiminut hanke. 

Samaan aikaan Laura Krookin kanssa toimituskuntaan tuli Riia Saari, joka teki laajan, kiintoisan ja selkeän sarjan yhteenvetoina Flensburger Heften niin sanotuista luonnonhenkihaastatteluista. (Nimitys on kylläkin harhaanjohtava, koska Verena Staël von Holsteinin eetteritasolta tulkkaamana Wolfgang Weirauch haastatteli monia eri kehitystasoilla olevia olentoja, joille kylläkin oli yhteistä se, että heillä on vahva yhteys Maa-planeettaamme.) Nämä Riia Saaren kirjoitukset kannattaisi koota yhteen ja julkaista, sillä niistä piirtyy mielenkiintoinen kuva, jollaista muualta ei löydy.

Ari Harmanen ei ole koskaan kuulunut toimituskuntaan, mutta on toiminut lehden pitkäaikaisena avustajana ja tehnyt ansiokkaita artikkeleita sellaisiin monumentaalisiin klassikoihin perustuen kuten Martti Haavion Suomalainen mytologia sekä Karjalan jumalat ja Uno Harvan Suomalainen muinaisusko. 

Koetin tietoisesti ottaa Takojassa esille nykyajan hengentutkijoita, joilla on yhteys antroposofiaan ja pohdinnanarvoisia näkemyksiä oman aikamme tapahtumista. Tällaisia ovat esimerkiksi Yeshayahu Ben-Aharon ja Judith von Halle.

Työstäni Suomen antroposofisessa liitossa noin kolmannes koski Takojaa, kolmannes kirjoja ja loput mm. seminaariesitteiden ja tapahtumakalenterien tekemistä sekä muuta asiaan liittyvää, kuten kirjastossa kävijöiden opastamista ja kirjojen ja lehtien myyntiä, mainontaa ja jakelua. Tekemistä totisesti riitti joka päivälle, ja usein oli haastavaa, kun yksi työ keskeytyi toisen vuoksi. Yleensä hienoja, joskin aika harvinaisia hetkiä olivat ne, kun joku antroposofiasta kiinnostunut, asian vasta löytänyt tuli paikalle ja saatoin kertoa asiasta innostuneelle ihmiselle jotain hänelle ehkä hyödyllistä. En oikein kyennyt antroposofiaa ”propagoimaan”, mutta kun joku jotakin kysyi, se avasi aivan toisenlaisen kommunikaation mahdollisuuden.

Takojan päätoimittajana oli suuri etu siitä, että teki kokopäiväistä työtä Liiton ja Sällskapetin tiloissa. Siellä, kuten myös antroposofisissa seminaareissa, joissa olin yleensä myymässä kirjoja ja Takojaa, kohtasin ihmisiä, joilta saattoi ”kerjätä” kirjoituksia – palkkiota oli mahdollista maksaa vain joissakin tapauksissa. Mielellään sitä yritti maksaa freelancereille, joiden toimeentulo koostui kirjoituspalkkioista. Eräs tällainen oli Erkki Pirtola. Hän edusti sitä harvinaista ja tärkeää ”välitilaa”, ”kolmatta sektoria” varsinaisesti antroposofisesti itsensä luokittelevien ja aivan siitä ulkona olevien välillä. Hän oli vapaa sielu, ja sellaisena sillanrakentaja ”antroposofisen linnakkeen” ja ”suruttomien” välillä. Tällaisia sillanrakentajia on ollut liian vähän. Erkki oli sitä paitsi loistava kirjoittaja, joka tuntui luovan kieltä, kuten Reijo Wilenius hänestä mainitsi. Ilman tällaista hengittävää välialuetta en olisi pystynyt tai halunnut lehteä tehdäkään. Toivottavasti Erkki Pirtolan kootut Takoja-kirjoitukset hänen varhaisimmista, numerosta 2/1981 alkaneista ”Taoksistaan” viimeiseen, van Goghia käsitelleeseen juttuun numerossa 2/2015, saadaan kansien väliin tai ainakin digitaalisesti luettavaksi. (Mainittakoon, että hänen töidensä laajempi näyttely sekä hänen elämäänsä käsittelevä kirja on tulossa Helsingin taidemuseoon HAMiin ensi syksynä.)

Takojalla on ollut uskollinen lukijakunta, joka on kuitenkin vuosien myötä ikääntynyt, kun nuorempaa polvea ei ole tullut vastaavassa määrin mukaan kuin vanhoja on siirtynyt tuonilmaisiin. Tässä suhteessa tilanne on ollut sama kuin antroposofisessa liikkeessä valitettavasti muutenkin. Tästä ”geriatrisesta” symptomista huolimatta ei ole syytä menettää tulevaisuuden toivoa: antroposofisen liikkeen Suomessakin yli satavuotisesta historiasta, samoin kuin maailmanlaajuisestikin, voidaan löytää erilaisia kiinnostuksen aaltoja. 1960–70-luvuilla esimerkiksi elettiin vahvaa nousukautta, ja Suomessa koettiin 1980-luvun alussa steinerkoulujen syntybuumi. Vastaavaa voi uskoa tapahtuvan myös jatkossa, ja on aikoja, jolloin on arvokasta sekin, että säilyttäen kannetaan antroposofiaa eteenpäin kylmästä vastatuulesta huolimatta. Kunhan ei sisäisesti kalkkeuduta; olisi ikävä nähdä antroposofisen liikkeen muuttuvan jonkinlaiseksi Steiner-museoksi, koottujen teosten ympärille keräytyneeksi taaksepäin katsovaksi ryhmittymäksi. Tältäkin kannalta Takojalla on ollut ja on tärkeä tehtävänsä ”pitää jalkaa nykymaailman ovenraossa”. 

On ihan oikeasti suuri ja vaikea tehtävä edes pieneltä osin tuoda vaihtoehtoja niille vahvoille tieteellisen ja käytännöllis-teknologisen materialismin virtauksille, jotka nykymaailmaa hallitsevat. Puolustaa terveydenhoidon, kasvatuksen ja koulutuksen sekä vaikkapa ravinnontuotannon, arkkitehtuurin ja tieteen valinnanvapautta. Yksin ei antroposofinen liike tässäkään pärjää. Muun muassa lääketieteen ja viljelyn alueella onkin jo tehty yhteistyötä, varmaan muuallakin, mutta lisää tarvitaan. Tästäkin kaikesta Takoja voi raportoida ja pitää antroposofista maailmaa Suomessa kartalla. Siksikin on syytä arvostaa Takojan 50-vuotista taivalta.

Tässä artikkelissa en ole voinut mainita läheskään kaikkia, jotka Takojan historian puolesta sen ansaitsisivat. Tämä sittenkin lyhyt kirjoitukseni Takojan monista vuosista voi tarjota vain henkilökohtaisia välähdyksiä pitkältä taipaleelta.

Teksti on julkaistu Takojan numerossa 4/2022. Teknisistä ongelmista johtuen kaikki kuvat on otettu vuoden 2016 jälkeen ilmestyneistä lehdistä. Neljä aukeamaa löytyvät myös printtiversiosta, jossa on enemmänkin valokuvia Takojan varhaisilta vuosilta, mukaanlukien päätoimittajien henkilökuvat.

Viimeisimmät artikkelit