Äänen vapauttaminen – Christiaan Boelen haastattelu
Vuonna 1905 Valborg Werbeck-Svärdström eli uransa kukoistusvaihetta esiintyen 25-vuotiaana Euroopan merkittävimmillä näyttämöillä. Mutta juuri ennen hänen kesälomansa alkua tapahtui onnettomuus, kun hän menetti äänensä näyttämöllä laulaessaan. Aiemmin hän oli kyennyt laulamaan useita oktaaveja, yhtäkkiä ei ainuttakaan säveltä.
Valborg Werbeck yllättyi, muttei kuitenkaan lannistunut vaan suuntasi kaiken huomionsa, herkkyytensä ja älynsä omaan ääneensä. Laulaminen oli aina ollut hänelle itsestään selvää; hän oli viettänyt lapsuutensa Ruotsin maaseudulla ja laulanut yhtä helposti kuin hengitti. Mitä oli siis tapahtunut? Hän kykeni palauttamaan äänelliset vaikeutensa 15. ikävuoteensa, jolloin hän oli aloittanut lauluopintonsa Tukholman Kuninkaallisessa Musiikkiakatemiassa. Hänen oppituntinsa tuolloin ja myös seuraavina vuosina oli annettu hyvässä uskossa, mutta niiden materialististen menetelmien vuoksi hänen luonnollinen äänensä oli menettänyt vapautensa. Se oli peittynyt erilaisten kerrostumien alle, joita hän ei kyennyt voittamaan edes suuren lahjakkuutensa avulla. Sen vuoksi hän alkoi etsiä uutta laulutapaa ja sen myötä myös laulun uutta ajattelutapaa; tapaa joka ei enää tarkoittaisi hänen äänensä ”rakentamista” eikä ”muodostamista”, vaan vapauttaisi äänen, jonka hän tunsi niin hyvin lapsuudesta lähtien.
Tämän prosessin varhaisvaiheessa hän kohtasi Rudolf Steinerin, joka tunnisti hänen lahjakkuutensa välittömästi. Steinerista tuli pian auttava opastaja Werbeckin tutkimustyössä, ja hänen työnsä ulottuvuudet laajenivat sellaisiksi, joista hän ei ollut voinut edes uneksia. Vuonna 1924 hän sai valmiiksi laulukoulunsa (The School of Uncovering the Voice), johon kuuluu monia perustavia ajatuksia laulusta ja musiikista sekä lukemattomia harjoituksia, jotka voivat auttaa jokaista ihmistä kehittämään omaa taiteellista ja henkilökohtaista tietään. Steiner hyväksyi Werbeckin luomat tutkimustulokset ja ”vahvisti ne antroposofisesti suuntautuneeksi laulukouluksi”.
Saksassa elänyt Valborg Werbeck alkoi ottaa vastaan oppilaita ja saavutti työssään taiteellista ja terapeuttista menestystä. Aviomiehensä Louisin avulla hän viimeisteli ”Lauluäänen koulutustie”- teoksensa (saksaksi ”Die Schule der Stimmenthüllung). Mutta monien muiden kulttuurivirikkeiden tavoin natsit ja toinen maailmansota estivät hänen laulukoulunsa toiminnan, ja kaikki kopiot hänen kirjastaan joutuivat kadoksiin. Sodan jälkeen hän suuntautui kokonaan lauluterapiaan ja paransi kahden vuosikymmenen ajan lukuisia ihmisiä kehittämiensä terapeuttisten lauluharjoitusten avulla. Häntä pyydettiin usein ottamaan vastaan myös varsinaisia lauluoppilaita. Hän kuitenkin kieltäytyi sanoen, että hänen luokseen tulevat ihmiset olivat perinteisen musiikin harjoittamisen pilaamia eivätkä he kykenisi luopumaan riittävästi noista vääristä tekniikoista ja käsityksistä voidakseen vastaanottaa sen, mitä hänellä oli tarjottavanaan.
Vuonna 1967 Valborg Werbeck tapasi terapiatyönsä kautta nuoren muusikon, Jürgen Schrieferin. Hän koki viimein kohdanneensa ihmisen, joka kykenisi vastaanottamaan hänen kehittämänsä koulun henkiset näkemykset. Hän aloitti Jürgen Schrieferin opetustyön; ja pian hänellä oli pieni, säännöllisesti opiskeleva lauluoppilaiden joukko. Elämänsä viimeisten viiden vuoden ajan hän lahjoitti heille ääntä koskevaa viisauttaan ja tietämystään.
Christiaan Boele, joka syntyi Haagissa 1956, on eräs Jürgen Schreiferin ensimmäisiä oppilaita. Hän on matkustanut ympäri maailmaa yli 40 vuoden ajan – usein 10 kuukautta vuodessa – opettaakseen ja tehdäkseen tunnetuksi Werbeck-laulua. Kun koronarajoitusten höllentäminen teki hänen opetustyönsä jälleen mahdolliseksi, käytin tilaisuutta hyväkseni ja kutsuin hänet johtamaan kolmivuotista laulukoulutusta tänne Provenceen, Ranskaan. (Koulutuksen aloitti 2019 Gerda Euskirchen, joka on Christiaanin entinen oppilas.) Toukokuun kurssin yhteydessä istuin alas Christiaanin kanssa esittääkseni joitakin kysymyksiä hänen työstään.
Miksi ihmisten on tärkeää laulaa?
Ajattelen, että nykyään useimmilta ihmisiltä puuttuu tämä suurenmoinen mahdollisuus: tilaisuus saada kosketus omaan lauluääneensä ja kehittää sitä. Emme arvosta mahdollisuutta oppia käyttämään ääntämme, emmekä huomaa, että laulun avulla saamme kosketuksen itseemme eri tavalla kuin muutoin. Syynä siihen, ettemme tee sitä enemmän, on myös se, että laulaminen on hyvin monimutkaista ja että omana aikanamme sitä on yhä vaikeampi toteuttaa modernista elämäntavastamme johtuen.
Mikä modernissa elämässä tekee laulamisen vaikeammaksi?
Aiemmin ihmisten oli helpompaa saada kosketus lauluun, koska he lauloivat enemmän täydestä sydämestään eivätkä älyllisen tietoisuutensa pohjalta. Se teki mahdolliseksi laulun sfäärin tavoittamisen tavalla, joka ei ollut itsetietoista. He eivät ”yrittäneet laulaa”.
Myös sodat, molemmat maailmansodat, ovat vaikuttaneet ihmisen sisäiseen konstituutioon. Tällöin aiempien vuosisatojen kulttuuriperinnöstä on hävinnyt paljon erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Esimerkiksi 1920-luvulla Saksassa oli yhä olemassa Wandervögel-liike. Se oli vahva liike, johon kuuluvat nuoret ihmiset matkasivat tapaamaan toisiaan ja lauloivat yhdessä, mikä katosi natsiajan ja sodan vuoksi kokonaan. Tuolloin oli siis olemassa hyvin idealistinen liike, ja epäilemättä myös muissa maissa oli jotain vastaavaa, mitä en niinkään tunne.
Voimme myös nähdä, että valtioissa, joissa on ollut sortoa, diktatuuria ja ihmisten alistamista, on usein myös vahva laululiike. Sen avulla ihmiset ovat kyenneet vapautumaan sisäisesti, ainakin ajoittain. Viro on eräs esimerkki tästä. Viimeisinä vuosina ennen maan itsenäistymistä heillä oli ja on yhä joka viides vuosi laulufestivaali, jossa noin 30 000 kuorolaista ja 100 000 yleisöön kuuluvaa on tullut yhteen laulamaan. Se ei ole ollut poliittinen mielenosoitus, vaan ymmärtääkseni eräänlainen sisäinen ”kutsu vapauteen”.
Entisaikoina orjat ja muut ihmiset, jotka eivät olleet vapaita, lauloivat vapauttaakseen itsensä.
Onko laulaminen mielestäsi rappeutunut?
Aivan varmasti on. Voimme nähdä selvästi sen, että laulaminen on alkanut rappeutua nopeasti jo 1800-luvun puolivälistä lähtien. Ihmisen ääniala on kaventunut. Matalalta laulamisesta on tullut yhä suositumpaa. Myös puhuessa matalista äänistä on tullut selvästi yleisempiä, emmekä laulaessa enää tavoita korkeita säveliä. Siten olemme kadottaneet suuren osan lauluäänestämme, eikä laulaminen ole enää luonnollista.
Mitä voimme tehdä tilanteen muuttamiseksi?
Jos katsomme 1900-luvun alkupuolta, silloin oli tuskin minkäänlaista hygieniaa – ei ollut suihkuja, eikä hammasharjoja -, ja nyt se on korkeasti kehittynyttä. Kehon hoitoa kohtaan meillä on ollut ymmärrystä viime vuosisadalla. Nyt tarvitsemme yhä enemmän sisäisen elämän ja siihen liittyen myös äänen hoitamista.
Mikä Werbeck-laulussa on ainutlaatuista?
Tämä virike ei ole tarkoitettu vain niin kutsutuille ”musikaalisille” ihmisille; se on tarkoitettu jokaiselle, joka haluaa löytää yhteyden omaan ääneensä. Tämä on eräs tärkeimpiä asioita. Äänen kehittämiseen ei liity kunnianhimoa siinä mielessä, että ihminen haluaa saavuttaa jotakin. Sillä hoitaessasi kasvia ensimmäiseksi on tärkeää, että ravitset sitä ja pidät huolta sen hyvistä kasvuedellytyksistä. Mitä voin tehdä, jotta ääneni voisi yhä paremmin ja kehittyisi hyvin omalla tavallaan?
Tämä koulutus ei siis ole mikään määrätty menetelmä ihanteineen, miltä äänen tulisi kuulostaa – oopperamaiselta tai jollain muulla tyylillä – vaan se on universaalia äänellistä kehitystyötä, joka voi avata monia erilaisia mahdollisuuksia laulun parissa rajoittumatta mihinkään tiettyyn tyyliin.
Oman kokemukseni mukaan Werbeck-lauluun kuuluu monia erilaisia innovaatioita – esimerkiksi koskien hengitystä, puhetta, tilan täyttämistä, jotka eräät modernit laulukoulut ovat nykyään ainoastaan omaksuneet itselleen.
Oman kokemukseni mukaan Werbeck eli vuosisadan edellä omaa aikaansa. Hän kykeni jo hahmottamaan menetelmiä, jotka ovat sitä pätevämpiä, mitä pitemmälle etenemme oman elämämme ja aikamme muuttamisessa. Kaikilla lauluun liittyvillä aloilla hän löysi uusia lähestymistapoja, minkä voi löytää myös eri laulumenetelmistä – niitä on maailmassa monia. Ei voi sanoa, enkä itse koskaan sanoisi, että on olemassa vain yksi oikea menetelmä. Mutta ihailen sitä, että hän kykeni kehittämään laulamista antroposofian pohjalta, jolloin se liittyy syvempään ihmiskuvaan.
Mikä on laulamisen tarkoitus syvemmällä inhimillisellä tasolla?
Epäröin sanoa tämän, mutta vastaan kuitenkin kysymykseesi. Voidaan sanoa, että laulun syvempi taso tarkoittaa ihmisen suhdetta korkeampaan minuuteensa. Silloin hän voi vastaanottaa ja saada yhteyden esisyntymällisiin virikkeisiinsä, jotka ovat myös osaltaan syy siihen, miksi elämme. Tämä herättää meissä siis eloon osan, jota ei ole helppoa tavoittaa millään muulla tavoin.
Myös elementit, joita käytämme laulussa – työskentely kosmisten periaatteiden parissa (planeettasfääriin liittyvät vokaalit; eläinrataan liittyvät konsonantit) – näillä elementeillä on voimakas vaikutus fyysisen ruumiin ja sisäisen elämän rakenteeseen, ja ne luovat harmoniaa ja kykyä laajentaa alempaa arkista minuuttamme kohti korkeampaa itseyttä. Tätä siis laulaminen voi todellakin tehdä.
Eräällä kurssillasi sanoit, että tuomme fyysiseen maailmaan sointeja, jotka ovat olemassa kuulumattomina henkisessä maailmassa.
Kuvittele seisovasi sillalla ja katsovasi leveää jokea. Näet veden virtaavan ja mietit, kuinka se on virrannut siinä tuhansia vuosia ja luultavasti virtaa yhä meidän jälkeemmekin. Tämä on kuva kosmisesta ”sointivirrasta”, johon saamme yhteyden laulaessamme. Korvamme eivät voi kuulla kosmista sointia, mutta sillä hetkellä, kun laulamme, liitymme siihen, kuten teimme katsoessamme jokea. Vaikka emme näe jokea suoranaisesti, meillä on sillä hetkellä muisto joesta. Se liittää meidät uudelleen siihen, minkä kuulimme ennen syntymäämme ja mistä voimme löytää tarkoituksen ja syyn sille, miksi elämme.
Olet toiminut ammattilaulajana monilla näyttämöillä. Koetko, että laulutaiteilijana tällä laulutavalla on ollut ratkaiseva merkitys kehityksellesi?
Kyllä. Menisin jopa vielä pitemmälle ja sanoisin tämän virikkeen pelastaneen elämäni. Arvelen, että ilman tätä virikettä minusta olisi tullut aikamoinen materialisti. Vaikka kasvatukseni ei ollut sellaista, olisin varmasti tehnyt jotain liike-elämässä ja minusta olisi tullut hieman ”normaalimpi” tyyppi. Laulaminen on herättänyt eloon korkeammat kykyni ja tekee yhä niin. Tämä merkitsee loputonta kehitystä ja muutosta, ja olen kyennyt näkemään siinä oman tarkoitukseni. Lauluharjoitusten avulla tapahtuva sisäinen muutos on todellakin tärkeämpää kuin ulkoiset saavutukset, jotka ovat eräänlaisia koristeita. Sisäisen elämän ravinto ja sisäinen muutos ovat kaikkein tärkeintä.
Olet sanonut kursseillasi, että lauluääni voi kertoa meille myös tulevia asioita.
Kyllä, mihin voi lisätä sen, että Euroopassa ja USA:ssa on tieteellisiä tutkimuksia, jotka osoittavat, että sairauksia voi havaita jo yli vuosikymmen aiemmin ennen niiden puhkeamista. Nämä ovat sellaisia sairauksia kuin Alzheimer, Parkinson, ALS ja muutama muu. Äänen rakenteella on vahva yhteys terveyteen ja ihmisen sisäiseen rakenteeseen – ei näkyvästi, vaan kuultavissa olevalla tavalla.
Korona-aikana yleinen laulaminen on ollut kiellettyä lähes kaikkialla.
Arvelen, että mitä enemmän laulaminen katoaa, sitä enemmän jonkin ajan kuluttua kasvaa tarve löytää myös uudelleen suhde omaan ääneensä ja nähdä, kuinka ”nerokas” ihmisääni voi olla. Se saattaa yhteen niin monia eri kerrostumia olemuksestamme, että alkuun meillä ei ole aavistustakaan, kuinka syvää tämä todellakin voi olla. Haluaisin kutsua mukaan jokaisen, jolla on pienikin kiinnostus aloittaa välittämättä siitä, missä vaiheessa on äänellisesti, ja katsomaan mitä voi tehdä sen suhteen. Se voi olla äärimmäisen tyydyttävää, kuten olen saanut kokea tuhansien ihmisten kohdalla.
Mielestäni työssä toisten ihmisten parissa, olipa se mitä tahansa, tarvitaan kykyä oppia kuuntelemaan oppilaita syvästi, niin että olet kuulosi avulla peili sille, kuinka tuo ihminen voi kokea itsensä ”tekemisessään”. Pidän tätä nöyränä tehtävänä: en pelkästään jaa saavuttamiani kykyjä, vaan voin suunnata kuuntelukykyni oppilaaseen, joka kokee itsensä eri tavalla kuin ilman kuunteluani. Olen myös itse kokenut sen kerran erään sveitsiläisen laulajan kohdalla, joka kuunteli minua niin syvästi, että ”koin olevani aivan erilainen”. Tiedän siis sen, ja tämä on eräs käytännön työvälineistäni ja samalla jatkuva ihanteeni.
Jos joku, jolla ei ole aiempaa kokemusta Werbeck-laulusta, pyytäisi sinua kuvaamaan sitä, mitä sanoisit?
Kuvaukseni jäisi teoreettiseksi, ja suosittelen lämpimästi, että jos jollain on pienintäkään kiinnostusta asiaan, hän hankkisi siitä omakohtaista kokemusta. Tämä laulukoulu merkitsee syvällistä muutosta tavassa lähestyä ihmisääntä. Sitä tapahtuu jo yksinkertaisissa lauluharjoituksissa, jopa ihmisten kohdalla, joilla ei ”ole lauluääntä”. Siihen pystyvät jo ihmiset, jotka eivät ole koskaan elämässään laulaneet. Muutoksia tapahtuu tavassa lähestyä ihmisen hengitystä, musiikillista sointia ja sävelmaailmaa, puheäänteitä ja niiden vaikutusta…. Voi myös havaita välittömästi, että koko kehon sisäinen virtaavuus lisääntyy ja fyysinen kehomme läpäisee sointia paremmin. Samalla tasapainotumme niin fyysisesti kuin sisäisesti. Ihminen oppii saattamaan hyvin käytännöllisellä tavalla henkisen, tietoisen elementin yhteen sielullisen tunne-elementin ja sen tavan kanssa, kuinka se on yhteydessä ihmisen fyysiseen kehoon. Kyse ei ole fyysisistä harjoituksista – ”tee sitä, tee tätä” – vaan todellakin kyse on kokonaisuudesta lähestyessämme näitä elementtejä sisäisellä, syvällä tavalla, mikä juuri on hyvin vaikuttavaa.
Juuri pari päivää sitten eräs muusikko sanoi, että mennessään laulutunnin jälkeen kylpyhuoneeseen ja katsoessaan peiliin hän näyttää mielestään kymmenen vuotta nuoremmalta. Ihminen todellakin lisää nuoruuden voimia sitä kautta, että hän kohtaa itsensä laulaessaan.
Miksi Werbeck-laulu on niin vähän tunnettua verrattuna muihin antroposofian aikaansaannoksiin?
Rudolf Steiner sanoi Werbeckille, että hänen tulisi tehdä itsestään ”ei liian helposti lähestyttävä” ja että hän saisi kokea työnsä hedelmät vasta korkeassa iässä. Kun katson tilannetta 1970-luvulta lähtien, jolloin tulin itse mukaan, mielestäni joidenkin tämän virikkeen parissa työskentelevien ihmisten keskinäinen yhteistyö ei ole ollut niin tyydyttävää ja syvää, kuin olisi ollut tarpeen. Tällä hetkellä ei ole olemassa minkäänlaista toimintaa kantavaa organisaatiota, ja yksittäisten ihmisten toiminta on melko hajanaista. Ennustan (mikä on vaarallista sanoa!), että tästä voisi tulla yhä suositumpaa miljoonien ihmisten keskuudessa! He huomaavat yhtäkkiä, kuinka tärkeä ja syvä ihmisääni on ja kuinka yksinkertaista tätä aluetta on lähestyä, jos kiinnittää siihen hieman huomiota. Siihen ei tarvita paljonkaan päivittäistä työskentelyä – eikä suurta ponnistelua, mutta kasvia on kasteltava ainakin joskus.
Käytämme ääntämme koko ajan, monet meistä työssämme, ja useinkaan emme pidä huolta äänestämme – se on pelkkä väline, jota käytämme ja jonka heitämme menemään.
Olen täysin samaa mieltä.
Mitä muuta haluaisit jakaa New View-lehden lukijoiden kanssa?
Olen hyvin kiitollinen, että ihmiset haluavat kuulla, mitä minulla on sanottavana, ja ymmärtää näitä uusia ajatuksia. Mielestäni on tärkeää, ettemme huolehdi pelkästään niistä asioista, joista ensisijaisesti pidämme. Joillekin ihmisille laulua koskevat ajatukset eivät ole kiinnostavia, koska he luulevat, ettei heillä ole lauluääntä, eivätkä he näe sitä, kuinka se voisi laajentaa heidän kokemuksiaan ihmisinä. Pidin kerran laulukurssia Rovaniemellä, Pohjois-Suomessa napapiirin tuntumassa, ja autoa ajavan miehen tytär sanoi yhtäkkiä: ”Isä, mikset tule kanssamme laulukurssille?” Tämän miehen vastaus oli tyypillinen: ”No, se on todellakin vihonviimeistä, mitä haluaisin tehdä, että muiden ihmisten tarvitsisi kuunnella ääntäni. En osaa yhtään laulaa.” Olemme tulleet niin pitkälle, että monet ihmiset eivät edes usko, että heillä olisi ääntä. Juuri tämä voisi olla tämän laulukoulun kaikkein tärkein tehtävä: palauttaa perustava kykymme tulla jälleen soiviksi. Tämä virike ei ole vain lahjakkaita ihmisiä varten, vaan se on todellakin kansansivistyksellinen, yleinen kansanpedagoginen virike, joka on helposti lähestyttävä ja voi tuoda tavattomasti iloa. Se ei myöskään rajoitu mihinkään ikään. Esisyntymästä kuoleman jälkeiseen aikaan asti voimme kokea, että laulamisella voi olla parantava, yhdistävä ja voimistava vaikutus koko yhteiskunnassamme.
Rudolf Steiner sanoi, että jos ihmiset laulaisivat enemmän ja yhä oikeammin, rikollisuus vähenisi. Uskon, että sillä, mihin ihminen kohdistaa sisäisen huomionsa, on merkitystä. Jos suuntaamme sen kohti laulua, olemme alueella, jossa kohtaamme parhaat virikkeemme, joita kannamme itsessämme. Niistä tulee havaittavia, minkä myötä kasvamme ihmisinä ja etenemme kohti yhteistä, tasapainoista tulevaisuutta.
Matthew Thurber on musiikinopettaja ja Christiaan Boelen kurssitoiminnan organisaattori, joka asuu Ranskassa lähellä Avignonia. Suomennos ja ingressi Maija Pietikäinen.
Artikkeli on julkaistu 2022 Takojan numerossa 3