Kristiyhteisö 100 vuotta – Alkuhistoriaa / Suomen Kristiyhteisön perustavat askeleet ja Helmer Knutarin henkilökuva

Ensimmäinen maailmansota oli jättänyt jälkeensä epätietoisuuden ja kaoottisen tyhjyyden. Teologian opiskelijat kokivat yliopiston riistävän heiltä viimeisetkin uskonrippeet. Jotkut olivat kuulleet Rudolf Steinerin esitelmiä ja toisistaan tietämättä lähtivät Steinerin luokse Dornachiin, Sveitsiin, kysymään miten teologiaa ja uskonnollista elämää voitaisiin kehittää ja uudistaa. Vastauksena tämä kehotti nuoria kokoamaan ryhmän, jolle alkaisi pitää kursseja. Kevättalvella 1920 Steiner puhui apua pyytämään tulleille: ”Jos pystytte viemään läpi tuon suunnitelmanne… niin sen merkitys koko ihmiskunnalle olisi todella suuri.”

Hengentieteen perustajana Rudolf Steiner ei itse voinut ryhtyä uskonnollisen liikkeen perustajaksi. Perustelut löytyvät jo Steinerin Berliinissä pitämästä esitelmästä 20.2.1917. ”…oikealla tavoin uskonnollisesti kokeva ihminen myös tuntee tarvetta tietoon, tiedostamiseen, sillä uskonnollisesta kokemisesta syntyy hengentietoisuus. Hengentiede johtaa tietoon hengestä samalla tavoin kuin luonnontiede johtaa tietoon luonnosta… Subjektiivisesti sanottuna: palava uskonnollinen elämä voi tänä päivänä ohjata ihmisen hengentieteen pariin.” Ja Steiner oli nimenomaan hengentieteen perustaja.

Rudolf Steiner aloitti ensimmäisen teologien kurssin Stuttgartissa kesäkuussa 1921 ja toisen saman vuoden syksyllä Dornachissa. Kurssit jatkuivat syyskuussa 1922, jolloin Kristiyhteisö varsinaisesti perustettiin. Liikkeen näkyvimmäksi hahmoksi nousi Friedrich Rittelmeyer (1872–1938), tunnettu saarnamies, viimeksi Berliinin Neue Kirchen rakastettu ja kunnioitettu luterilainen pappi, josta tuli ensimmäinen Kristiyhteisön arkkiyliohjaaja. Hänen tuekseen nousi Emil Bock (1895–1959), teologisista kirjoituksistaan ja Uuden testamentin avaavasta käännöksestään meilläkin tunnettu, ensimmäisten joukossa vihkimyksen saanut pappi. Rittelmeyerin kuoleman jälkeen hänestä tuli seuraava arkkiyliohjaaja.

Rudolf Steiner itse tarjosi ratkaisevan apunsa liikkeen syntymiseen välittämällä papistolle pyhien toimitusten tekstit ja ohjeet tarvittavasta välineistöstä aina kynttilöitä ja alttarikuvaa myöten. Hän avasi kirkkovuoden juhla-ajat, juhla-aikojen värit, papin ja avustajien vaatetuksen ja symbolien yksityiskohdat. Kun Friedrich Rittelmeyer selebroi eli toimitti ensimmäisen jumalanpalveluksen, Ihmisen vihkitoimituksen, Steiner istui alttarin lähellä ja seurasi hiljaisella intensiteetillä tapahtumaa, välillä nousi hiljaa lähemmäksi antaen apuaan eleiden toteuttamiseen. Muuntumisosan loputtua hän oli kuiskannut Rittelmeyerille tuskin kuuluvasti: ”Pater noster”, ”Isä Meidän-rukous”.

Ihmisen vihkitoimituksen laskeutuminen maan päälle ei tapahtunut hetkessä, vaan sen voi katsoa olleen eräänlainen inkarnaatio. Jopa nimitys die Menschenweihehandlung, Ihmisen vihkitoimitus, tuli vasta aivan viimeisen perustamiskurssin alussa. Siihen saakka Steinerkin oli käyttänyt toimituksesta vaihtelevaa nimitystä messu-uhri, uhripalvelus tai uhritoimitus. Samoin koko nimi Kristittyjen yhteisö (Die Christengemeinschaft) annettiin liikkeelle Steinerin ehdotuksesta vasta kesällä 1922. Myös epistolarukoukset eli ns. aikarukoukset tai aikakirjeet ”laskeutuivat” vähitellen, ja Steiner luovutti ne sitten papistolle. Vain Kolminaisuuden rukous oli papistolla jo alussa.

Ensimmäinen Ihmisen vihkitoimitus tapahtui lauantaina 16.9.1922 ja kesti noin kolme tuntia, koska samalla saivat pappisvihkimyksen myös 12 ensimmäistä kandidaattia, joista tuli ensimmäiset Kristiyhteisön papit. Seuraavatkin Vihkitoimitukset olivat myös pappisvihkimyksiä, kunnes kaikki 45 kokelasta olivat saaneet vihkimyksen. Heidän joukossaan oli mukana kolme naista. Papiston sisäisessä piirissä Rudolf Steiner vielä palasi tähän tapahtumaan myöhemmin ja tunnusti kokemuksensa yliaistisen maailman erityisen voimakkaasta läsnäolosta. Näin alkoi uudesti perustettu sakramentalismi.

Suomeen Kristiyhteisön toi Helmer Knutar (1926–1991), kun hän pappisvihkimyksen saatuaan selebroi Ihmisen vihkitoimituksen Helsingissä ensimmäisenä adventtina 1967.

Weisser Saal (Valkoinen Sali), ensimmäisen Goetheanumin ylimmässä kerroksessa ollut eurytmiasali, jossa Kristiyhteisö perustettiin.

Antroposofia 1923

Kristiyhteisön Suomeen tulo kesti lähes neljäkymmentä vuotta. Antroposofisen liikkeen sisällä toki oli tiedossa, että Dornachissa oli syntynyt myös uskonnollinen uudistusliike, mutta mitään konkreettista ei täällä ollut tapahtunut. Johannes Leinon toimittama ensimmäinen antroposofinen julkaisu Antroposofia tosin kirjoittaa jo 1923 numerossa 9 sekä Waldorf-koulun että uskonnollisen liikkeen syntymisestä. Artikkelista kuultaa Steinerin kiperä esitelmä 30.12.1922, jossa hän puhuu erittäin kielteiseen sävyyn ”uskonnollisen liikkeen” luonteesta. Tuon esitelmän mukaan antroposofi ei tarvitse mitään uskonnollista liikettä, vaan päinvastoin uskonnollisen liikkeen jäsenet tarvitsevat antroposofeja neuvonantajikseen. Antroposofia kirjoittaa uskonnollisesta liikkeestä näin:

Eipä siis ole merkillistä, että useat teologit Saksassa antautuivat t:ri Steinerin kannattajiksi, sillä moni kysymys, joihin ei yliopistoissa opetettu teologia antanut heille vastausta, sai selityksensä antroposofian kautta. Nykyään löytyy Saksasta 80 pappia, jotka lukeutuvat t:ri Steinerin kannattajiin, näistä kuuluu noin 40 antroposofiseen seuraan. Muutamat näistä papeista vaikuttavat eri seuduilla pitämällä jumalanpalveluksia ja esitelmiä. He halusivat myöskin antaa opetusta sellaisille henkilöille, jotka eivät vielä olleet perehtyneet antroposofiaan, vaan tunsivat vastustamatonta vetovoimaa sitä kohtaan. T:ri Steiner antoi heille pyynnöstä neuvoja jumalanpalveluksen suhteen, joka järjestetään niin, että se vaikuttaa erikoisen herättävästi kuulijoihin. Siten on syntynyt kokonaan uusi suunta, joka kirkonmenojen puitteissa antaa antroposofisen seuran ulkopuolella oleville henkilöille osallisuutta niistä henkisistä virtauksista, jotka vaikuttavat antroposofian kautta. Nämä kirkonmenot eivät ole tarkoitettuja seuran jäsenille, jotka tietoisesti kehittävät ajatustansa, tunnettansa ja tahtoansa.

Sävyn taustalla on tapahtumia, joista on puhuttu ja kirjoitettu hyvin vähän, koska aihe on ollut arka. Vaikeneminen puolestaan on johtanut ikäviin väärinkäsityksiin. Valmistavissa esitelmissään Rudolf Steiner oli tuonut esille seikkoja, joita olisi täytynyt ottaa huomioon seurakuntia perustettaessa. Ensinnäkin uskonnollisen liikkeen ei olisi pitänyt kerätä kannattajia antroposofisista työryhmistä, vaan etsiä sieluja, jotka eivät olleet löytäneet paikkaansa vanhoista kirkoista, eivätkä olleet saaneet niistä tyydytystä uskonnolliseen tarpeeseensa. Tällaisesta periaatteesta oli sovittu. Perustajat kuitenkin toimivat nuoruuden innolla ja unohtivat sovitut periaatteet jo parissa kuukaudessa. Eräs tällainen oli juuri 20 vuotta täyttänyt pappi, Gerhard Klein. Hän oli saanut lähetyksensä Müncheniin ja toimi sydämen innolla myös antroposofisessa työryhmässä keräten Kristiyhteisöön jäseniä. Nuoret sielunpaimenet odottivat vanhoista kirkoista tapahtuvaa ryntäystä uudistusliikkeeseen, mutta se jäikin tapahtumatta. Kristiyhteisö ei löytänytkään niin helposti jäseniä antroposofisten ryhmien ulkopuolelta. Monissa kaupungeissa antroposofiset työryhmät alkoivat muuttua Kristiyhteisön seurakunniksi. Kukaan ei vielä pystynyt näkemään näiden liikkeiden keskinäistä eroa. Kristiyhteisön toiminnan erilaisuus antroposofiseen työhön verrattuna ei ollut noussut kylliksi tietoisuuteen.

Kirjassaan Menschenweihehandlung Peter Selg kirjoittaa näistä onnettomista tapahtumista seuraavasti: Nykyään tiedämme, että seurakuntien perustaminen lokakuussa 1922 oli vaivalloista ja yksittäisillä paikkakunnilla varsin myrskyisää. Antroposofisen osaston johtaja Münchenistä, professori Hans Wohlbold kirjoitti Rudolf Steinerille 2. joulukuuta, että muuan Kristiyhteisön pappi esiintyy antroposofisissa piireissä auktoriteettina ja levittää painokkaasti Steinerin toivetta, että antroposofit osallistuisivat seurakuntien perustamiseen, sillä muutoin he syyllistyvät siihen, että Kristuksen ilmestyminen eteerisessä jää tapahtumatta (Peter Selg) — ja jotka ovat vain antroposofeja, heille ylimalkaan tie Kristuksen luokse pysyy suljettuna. Pastorin nimi oli Gerhard Klein.

Münchenin antroposofisen osaston rouvat arvostivat Gerhard Kleinin korkealle ja olivat äärettömän innostuneita uudesta antroposofisesta kultista. Seurauksena lähes kaikki antroposofit siirtyivät uskonnolliseen uudistusliikkeeseen ja lahjoittivat sinne rahansa – samalla antroposofinen seura, jonka eteen Steiner oli vuosikausia tehnyt työtä, kuihtui kuihtumistaan. Münchenin tilanne oli äärimmäinen esimerkki, mutta vastaavia oli muuallakin, Hampurissa, Bielefeldissä, Konstanzessa… Marie von Siversin mukaan Kristiyhteisön voittokulku heijastui Steinerin esitelmäsarjojen myyntiin: tilauksia peruutettiin. Nythän antroposofia oli saanut ”kruununsa”, kultin, eikä hengentieteellinen työskentely enää ilmiselvästi ollut tarpeen. Näin Peter Selg kirjassaan Menschenweihehandlung.

Tässä tukalassa tilanteessa Steiner piti surullisenkuuluisan esitelmänsä 30.12.1922, jonka mukaan antroposofi ei tarvitse uskonnollista uudistusliikettä, vaan päinvastoin antroposofien tulee olla neuvonantajina uskonnollisen liikkeen jäsenille! Esitelmällä oli vaikutuksensa. Rudolf Frielingin mukaan Leipzigissa joulun toimituksissa 1922 paikalla oli noin 100 henkeä, vuoden kuluttua enää kaksi tai kolme. Papistolle esitelmä merkitsi äkillistä herätystä aivan uuteen todellisuuteen.

Ensimmäiset askeleet Suomessa: Waldemar Mickisch

Viisi vuotta suomalaisen Antroposofia-lehden artikkelin julkaisun jälkeen Kristiyhteisö otti ensimmäiset haparoivat askelensa Suomessa, kun ensimmäisten joukossa pappisvihkimyksen saanut Waldemar Mickisch (1900–1944) tuli Suomeen ja tutustui suomalaisiin antroposofeihin ja ilmapiiriin. Hän jopa selebroi Helsingissä kahtena elokuisena sunnuntaina 1928 ja koki välittömän yhteyden Suomen kansanhenkeen, hengen historiaan sellaisena kuin sitä runoissa kuvataan. Mickisch oli myös vieraillut Haminassa ja tutustunut muutamiin henkilöihin, jotka lukivat Christengemeinschaft-lehteä ja Emil Bockin kirjoituksia. Erittäin mielenkiintoinen oli hänen tuttavuutensa 50-vuotiaaseen herra von Gerichiin, entiseen kenraaliin, joka oli osoittanut suurta kiinnostusta meidän yhteisöämme kohtaan. Paul von Gerich oli juuri sellainen, joka oli pettynyt luterilaisen kirkon epäuskoon ja ehtoollisen sakramentin halveksimiseen. Mickisch oli pannut merkille ruotsin kielen aseman heikkenemisen Suomessa eikä Venäjänpelkokaan jäänyt häneltä huomaamatta. Hän toivoi kovasti, että näissä pienissä Venäjän naapurimaissa uudistettu kristillinen elämä saisi jalansijaa, ennen kuin ne kenties ”nielaistaan”.

Toiset askeleet: Gottfried Galle

Seuraavaksi Suomessa vieraili nuori mies, Kristiyhteisön pappisseminaristi Gottfried Galle (1901–1968).  Hän tuli lomallaan Suomeen ensimmäisen kerran jo 1927, vuotta ennen Mickischiä. Saatuaan pappisvihkimyksen Rittelmeyerilta hän solmi avioliiton ja halusi tulla tänne aloittamaan Kristiyhteisön toimintaa. 1933 myönnetyn raha-avustuksen turvin hän tuli puolisonsa Hannelen kanssa, selebroi täällä säännöllisesti lähes vuoden ajan, harjoitti Oberuferilaisia joulunäytelmiä, laulatti antroposofeja, opetti leikkejä ja soitti huilua. Papiston kiertokirjeessä hän mainitsee sunnuntaiset Vihkitoimitukset: paikalla oli aluksi vähintään kaksi, jouluna 12 ja pääsiäisenä jopa 18 henkeä. Kaksi lasta hän oli kastanut. Galle kirjoittaa myös aloittaneensa Vihkitoimituksen suomentamisen erään johtokunnan jäsenen kanssa. Kirjailija Kersti Bergrothiin hän oli tutustunut ja hänen kauttaan oululaiseen pastori (Juho) Karhuun, joka oli turhautuneena irrottautunut vakituisesta papin tehtävästään ja alkanut kiertää Lappia saarnaten kuuromykille. Karhun välityksellä hän yllätyksekseen joutui pohjoisessa pappien kokoukseen, jossa herätti innostusta kertoessaan uudistusliikkeestä. Yksi papeista oli innoissaan huudahtanut: ”Te toitte meille Saksasta uuden siemenen. Me perustamme uuden kirkon!”

Kevättalvella 1934 Gottfried ja hänen puolisonsa Hannele saivat yllättäen kielteisen päätöksen uuteen oleskelulupaansa. Taustalla oli arkkipiispa Lauri Ingman (1868–1934). Gallea neuvottiin ottamaan yhteyttä opetusministeri Yrjö Loimarantaan, joka oli samalla Viipurin hiippakunnan piispa. Tästäkään ei ollut apua, vaan Loimaranta yksinkertaisesti vain toivotti Gottfried Gallen työhön Jumalan siunausta, mutta toivotti hänet kuitenkin tervetulleeksi Suomeen milloin tahansa – turistina tai tutkijana. Galle sairasti diabetesta ja joutui sittemmin luopumaan toisesta jalastaan. Yksijalkaisena hän vielä opetteli selebroimaan, levitti ympärilleen valoa ja iloa. Mozartia hän rakasti kaikesta sydämestään, Taikahuilusta puhuessaan hän säteili innostusta. Hän oli tutustunut myös Helmer Knutariin ja he kävivät keskenään syvällistä kirjeenvaihtoa. Vielä kuolinpäivänsä aamuna Galle oli selebroinut, käynyt ostamassa tarvikkeita edessä olevaa Suomen matkaansa varten, kävi parituntisen sielunhoitokeskustelun erään seurakuntalaisen kanssa, ja siirtyi sitten takaisin henkiseen maailmaan. Päivä oli 9.5.1968.

Kolmas Suomessa vieraillut Kristiyhteisön pappi oli Friedrich Doldinger (1897–1973). Hän teki puolisonsa kanssa ennen Talvisotaa pitkän suomen vierailun kesällä 1937 aina Lapin perukoita ja Laatokan Valamoa myöten. Hänen puolisonsa Johanna on kirjoittanut matkasta yksityiskohtaisen, 60–sivuisen päiväkirjan. Heidän matkansa tarkoituksena oli vain tutustua Suomeen, ei tuoda tänne uskonnollista uudistusliikettä.

Kolmannet askeleet: Johannes Hemleben

Sodan jälkeen vielä kolmas perustajapappeihin kuulunut, Johannes Hemleben (1899–1984), kävi Suomessa keväällä 1954 ja toisen kerran syksyllä. Hän oli lukenut Waldemar Mickischin toiveen ja ennustuksen Itämeren rannikon maista – seurakuntia tulisi perustaa nopeasti, ennen kuin maat ehkä nielaistaan, mikä oli sitten tapahtunutkin. Hemleben piti yliopistolla kaksi esitelmää, ”Elämänpelko ja sen voittaminen” ja ”Vuorisaarnan moraali”. Marian ilmestyspäivänä hän kävi kahdessa kreikkalais-ortodoksisessa kirkossa ja kahdessa ruotsinkielisessä protestanttisessa. Hän ihmetteli, miten suomalaiset kokivat Marian ilmestyspäivän niin suurena juhlana, vaikka katolisuus oli jo vuosisatoja sitten hävitetty maasta. Kadulla sen sijaan hän oli kohdannut toisen maailman, teknistyneen eurooppalaisen ja toisaalta amerikkalaisuuden. Syksyllä Hemleben kertoo pitäneensä antroposofeille kahden päivän kurssin Johanneksen evankeliumista. Samalla hän oli huomannut, että antroposofia alkoi koskettaa heti, kun sielua kosketteli uskonnollisesti.

– Ja jälleen kerran minulle esitettiin kysymyksiä Kristiyhteisöstä ja työn aloittamisesta Suomessa. Minun oli vain hyvin pidättyvästi vastattava, että niin kauan kuin ei ole suomalaista, joka uskaltautuisi Stuttgartiin pappiskoulutukseen, meidän on vain odotettava… ja tehtävä kaikkemme, että sakramentit eläisivät ja toteutuisivat Suomessa. Minusta tuntuu, että tämän kansan genius odottaa sitä. 

Johannes Hemleben ei voinut tietää, että samoihin aikoihin eräs nuori mies etsi sisältöä elämäänsä, oli hiljattain tutustunut Oberuferilaisiin joulunäytelmiin ja steinerkoulun opetusmetodeihin.

Perustavat askeleet: Helmer Knutar (1926–1991)

Helmer Knutar oli syntynyt Hämeenlinnassa 24.1.1926. Isä oli ruotsinkielinen upseeri ja hänen ammattinsa vuoksi perhe joutui usein muuttamaan toiselle paikkakunnalle. Äiti taas oli suomenkielinen, syvästi uskonnollinen, ja häneltä uskonnollisuus periytyi lapsille. Muuttoja kertyi perheelle kaikkiaan 33. Näissä jatkuvissa olosuhteiden muutoksissa äiti oli henkisenä ja hengellisenä tukena kolmelle lapselleen. 

Syttyi Talvisota. Sodan aikana Helmer toimi vapaaehtoisena lähettinä, kunnes Mannerheimin määräyksestä kaikki alle 18-vuotiaat komennettiin pois rintamilta sotilaspoikien tehtäviin, joita olivat talvella mm. halonhakkuu. Näihin aikoihin Helmer tutustui myös Kari Krohniin (Kurki-Suonio), josta sittemmin tuli antroposofinen lääkäri, ja jonka kanssa syntyi elinikäinen ystävyys. Yhdessä he pyrkivät myös lääketieteelliseen, mutta Helmer lähtikin Mellilään, sukulaisensa maatilalle ”kunnon” töihin ryhtyäkseen maanviljelijäksi. Äiti oli kuitenkin eri mieltä: pojan oli lähdettävä opiskelemaan. Parin kuukauden kuluttua Helmer sitten muuttikin Helsinkiin. Yliopiston opintokirjassa tuolta ajalta on ruotsinkielinen merkintä: Fritz Helmer Knutar, född 24.1.1926, kirjoittautunut Yliopiston historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan 1.10.1951. Helsinkiin muuttoa seurasi henkistä ja hengellistä etsintää. Kasvatuksellisten ihanteiden etsintä näkyy hänen nuoruudessaan monin tavoin.

Luterilaisen kirkon nuorisotyö

Töölön seurakunnassa toimi nuorisopastorina erittäin tunnettu Ilmo Launis, ja sinne Helmer konfirmaationsa jälkeen suuntasi iltaisin askeleensa. Seurakunnassa toimi kuoro ja erilaisia kerhoja, joihin Helmerin lisäksi osallistui paljon nuoria. Ilmo Launis järjesti niin sanottuja ”rapsodioita”, raamatullisia kohtauksia, joissa nuoret näyttelivät. Launis kiipesi saarnastuoliin kertomaan Raamatun tapahtumia, puhumaan vuorosanoja ja nuoret alhaalla näyttelivät. Esityksiä oli jopa Messuhallissa – myös rukouslauantaisin. Tällä tavalla monet Pyhän kirjan kertomukset tulivat Knutarille tutuiksi jo nuoruudessa. Nuorisoryhmän jälkeen Knutar kävi nuoriso-ohjaajan kurssin ja toimi sitten nuorten ohjaajana sekä Töölön että Meilahden seurakunnassa Helsingissä. Sen aikaiset työtodistukset antavat Knutarista positiivisen kuvan nuorten ohjaajana ja kasvattajana.

Yksi Töölön kirkon nuorten kerhoista oli nimeltään Oxford-ryhmä. Siellä Helmer tutustui mieheen, jonka nimi oli Martti Hela (1890–1965). Hela oli kasvattaja, siihen aikaan myös Helsingin opettajakorkeakoulun rehtori, säveltäjä, kanttoriurkuri, amatöörikuorojen ja orkestereiden johtaja.. Julkaisemassaan kirjassa ”Oxfordia oppimassa” (WSOY 1935) Hela kirjoittaa omista kasvatusihanteistaan, joiden hän koki elävän myös tässä liikkeessä: ”Uskonnollisen kasvatuksen tarkoituksena on Jumalan herättämän uskonnollisen elämän ilmeneminen ja rakennusaineksen antaminen sille siten, että Jumala ja Kristus ovat lapsille todellisuutta…” Eivätkö nämä lauseet ilmaise juuri sitä, mitä Helmer Knutar koko ikänsä pyrki toteuttamaan myös aikuisille?

Pirkko ja Helmer Knutar hääkuvassaan

Kaunis tyttö parvella

Seurakuntanuorten joukossa oli muuan hoikka, kaunis neito, joka Launiksen pitämässä iltakirkossa kerran sattui istumaan yksin parvella. Vastapäiselle parvelle ilmestyi rehdin oloinen nuori mies, Helmer Knutar. Huomattuaan tytön Helmer ei enää voinut kääntää katsettaan hänestä. Ilmo Launikselta Helmer sai kuulla, että tyttö oli kotoisin Metsäpirtistä, rajantakaisesta Karjalasta ja nimeltään Pirkko Haapsaari. Kun seuraavan kerran ”rapsodioiden” harjoitukset päättyivät, ja Helmer lähti kirkolta, hän huomasi edellään saman tytön, joka oli herättänyt hänen kiinnostuksensa kirkon parvella. Kohteliaasti Helmer tiedusteli, josko saisi kantaa tytön matkalaukkua. ”Kiitos”, tyttö vastasi napakasti, ”kannan kyllä itse oman laukkuni!” Ja niin tapahtui. Oliko se enteellistä? 

Pirkko Haapsaaresta tuli myöhemmin Pirkko Knutar, ja hän sai kantaa oman matkalaukkunsa lisäksi myös miehensä matkalaukkua varsinkin heidän matkatessaan silloiseen Neuvostoliittoon. Vaikka Pirkko Knutarista välittyi myöhemmin erityisen lempeä, sydämellinen ja ehkä hauraskin vaikutelma, hänessä oli aimo annos omaa tahtoa ja voimaa. Perheen ainoana tyttönä hän oli oppinut pitämään puolensa kolmen veljen rinnalla. Siitä seurasi, että asiassa kuin asiassa hän yleensä sai tahtonsa läpi. Ennen rippikouluun menoaan Pirkko oli ollut kiinnostunut kreikkalais-katolisesta kirkosta ja kävi salaa vanhemmiltaan Pyhän Nikolaoksen kirkossa Hietaniemen hautausmaan takana. Lopulta Pirkko ilmoitti vanhemmilleen menevänsä kreikkalais-katoliseen kirkkoon! Tällä kertaa Pirkko ei saanutkaan tahtoaan läpi, vaan isä vastusti tiukasti Karjalan murretta puhuen:

”Nii kauva ku sie asut miu kato alla, nii sie pysyt omassa kirkossa.” Niinpä Pirkko jatkoi salaa Nikolaoksen kirkossa käymistään, mutta Töölön seurakunnan rippikouluun hänen kuitenkin oli mentävä. Rippipapikseen hän sai Ilmo Launiksen. Konfirmaation jälkeen Pirkko kihlautui muutaman vuoden itseään vanhemman Helmerin kanssa. Avioliittoa varten 17-vuotias tarvitsi isänsä luvan. Isälleen Pirkko perusteli: ”Itsehän sinä minut tähän kirkkoon lähetit!” Lupa heltisi ja heidät vihittiin seuraavana vuonna. Sulhanen oli tuolloin 25-vuotias. Vähitellen heille kasvoi ”suurperhe”. Kahdeksas lapsi, poika, syntyi viimeisenä samoihin aikoihin kuin ensimmäinen Kristiyhteisön seurakunta.

Oberuferilainen Paimennäytelmä joulukuussa 2007 Helsingin Rudolf Steiner -koulun Mikael-salissa

Joulunäytelmät

Oberuferilaisia joulunäytelmiä oli Helsingissä harjoiteltu jo 1933, jolloin pastori Gottfried Galle kertoo harjoittaneensa niitä. Seuraavat merkinnät ovatkin vasta vuodelta 1952. Silloin Kristuksen syntymä- ja paimennäytelmää esitettiin ruotsiksi Balderin salissa Aleksanterinkadulla Helsingissä, ja siitä Helmer Knutarin elämä sai uuden käänteen. Toistaiseksi hänen tehtäväkseen tuli näytellä yhtä paimenta.

Siihen aikaan Helmer ja Pirkko asuivat Hietaniemenkatu 12:ssa tekstiilitaiteilija Ingeborg (Olin-) Nummelin alivuokralaisina. Kun Helmer palasi ensimmäisestä joulunäytelmän harjoituksesta myöhään illalla vuokraemäntänsä luokse kuudenteen kerrokseen, hän kauhisteli, että sillä tavoin kumarrellaan ja tervehditään Jumalan lisäksi kaikkea mahdollista. Rouva Nummelin kanssa sukeutui painokas keskustelu, jota käytiin kello kahteen asti yöllä. He seisoivat koko ajan eteisessä, mihin päällysvaatteet laitetaan – ja keskustelivat.

Keskustelun seurauksena Helmeristä tuli näytelmien suuri ystävä ja kunnioittaja. Varsinkin Kolmen kuninkaan näytelmää hän piti erityisen tärkeänä meidän ajallemme. Myöhemmin hän itse näytteli monena vuonna Melchioria, punaista kuningasta, ja ohjasikin esityksiä. Totta puhuen oberuferilaiset näytelmät raottivat 26-vuotiaalle Helmer Knutarille ovea antroposofiaan.

Oberuferilainen Kuningasnäytelmä Loppiaisena 2010 Helsingin Rudolf Steiner -koulun Mikael-salissa

Steinerpedagogiikka

Helsingin Suomalaiselle Kauppakorkeakoululle oli järjestetty 1954 Steiner-koulua ja –pedagogiikkaa esittelevä näyttely, jonne Helmer Knutar ”sattumalta” pyydettiin valokuvaajaksi. Näyttely avasi Knutarille lopullisesti uuden näkökulman antroposofiseen ihmiskuvaan ja pedagogiikkaan, ja se johdatti hänet Sveitsiin, Goetheanumiin, opiskelemaan Steiner-pedagogiikkaa. Kolmen vuoden kuluttua hän palasi takaisin opettajaksi Helsingin Rudolf Steiner-kouluun. Koululla oli menossa kolmas toimintavuosi, kun Helmer sai vastuulleen luokan, jota opetti kahdeksan vuotta aina siihen hetkeen asti, kun lähti Stuttgartiin pappisseminaariin.

Suomen Kristiyhteisön alkuajoista voi huomata, että koululla on ollut tärkeä tehtävä liikkeen synnyssä. Kristiyhteisön ystävien perustamiskokouksessa 1966 oli runsaasti Steiner-koulun opettajia, näkyvimpänä persoonallisuutena Kaisu Virkkunen. Ensimmäiset kokoontumiset tapahtuivat niin ikään koulun tiloissa. Mutta vielä myöhemminkin, kun Knutar oli jo saanut pappisvihkimyksen, juhla-aikojen palvelukset pidettiin koululla, vaikka muuten oltiin Kaarina ja Sven Mansikkalan kodissa, jotka myös olivat opettajia. Ulla Blomberg oli yksi koulun kantavista voimista, joka alkuvuosina jakoi opettajille ruskeita palkkakuoria, mikäli rahaa sattui olemaan.

Friedrich Benesch

Friedrich Benesch (1907–1991) oli hyvin vaikuttava, väkevä esitelmöitsijä, tulinen persoonallisuus, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Kehen hän katsoi, tunsi tuon kaiken näkevän katseen tunkeutuvan koko olemuksen läpi. Suomessa hän on esitelmöinyt 1960-luvun alussa ruotsinkielisten antroposofien huoneistossa Vironkadulla. Beneschiä pidettiin lähes profeetan veroisena tietäjänä, jonka ei edes tarvinnut syödä ruokaa samalla tavoin kuin tavallisten ihmisten. Ulla Blomberg ja Ewa Kahelin muistelivat Beneschiä kolmekymmentä vuotta myöhemmin ihmettelemällä, miten Benesch ei syönytkään pelkkiä perunoita ja porkkanoita vaan paistoi läskiä!

Tohtori Benesch toimi pitkään myös Stuttgartin pappisseminaarin johdossa ja piti kursseja mm. tietoteoriasta, kristologiasta ja geologiasta, sekä oli mukana kurssiin liittyvillä ekskursioilla. Myös saksalainen idealismi ja sen edustajat Novalis, Goethe, Schiller, Herder ja Fichte olivat hänelle kuin parhaita ystäviä, joiden kanssa hän seurusteli ja joista hän esitelmöi vielä 1980-luvulla.

70-luvun tunnelmia, edessä Friedrich Benesch, takana Jussi Tuuri.

Työn aloittaminen Suomessa

Kysymys työn aloittamisesta Suomessa oli virinnyt Kristiyhteisön johdossa 1950-luvun lopulla ehkä Johannes Hemlebenin aloitteesta. Toiset vastustivat, toiset taas kannattivat. Kuin ratkaisuna kysymykseen Friedrich Benesch oli nähnyt unen: Suomen ylle nousee valtava, arkaainen tietäjähahmo, joka avaa kätensä; kämmenellä lepää kolikko, medaljonki, jossa on näkyvissä ihmisen kasvot. Benesch aavisti heti, mistä oli kysymys. Hänellä oli sovittuna Suomeen kolme esitelmää…

Benesch matkusti Suomeen Ruotsin kautta, jossa hän tapasi Åke Kumlanderin, joka sitten kutsuttiin Suomeen keväällä 1966 Kristiyhteisön ystävien perustavaan kokoukseen. Kumlander myös rahoitti erään säätiön kautta Helmerin tulevia seminaariopintoja. Ei sovi unohtaa myöskään Uwe Lemkeä, alun perin saksalaista, sittemmin ruotsalaistunutta pastoria, joka näihin aikoihin monilla esitelmillään raivasi tietä Kristiyhteisölle. Mutta Benesch oli painanut mieleensä unessa näkemänsä miehen kasvot ja kuvaili niitä Kumlanderille. Tämä tiesi heti, kenen kasvoista oli kyse: ne olivat Helmer Knutarin kasvot. Ruotsinkielisillä antroposofeilla oli siihen aikaan huoneisto Helsingin Kruununhaassa Vironkatu 9:ssä, kuten edellä mainittiin, ja siellä Benesch asui Suomessa käydessään – ja piti esitelmiä. Mutta suurempia esitelmiä hän piti myös Helsingin Suomalaisella Kauppakorkeakoululla. Ja siellä Helmer Knutar kuuli jotain mullistavaa.

Kohtaaminen

Ensimmäisen esitelmän jälkeen Helmer jäi pitkään istumaan paikalleen. Esitelmä ei ollutkaan mitä tahansa, vaan tuntui sisältävän jotain erityisen olennaista, syvästi mietiskeltyä, kirkkaasti ajateltua sisältöä ihmisen ja maailman henkisestä todellisuudesta. Benesch tunnisti mietteliään nuoren miehen ja tuli kysymään tämän tunnelmia. ”Minun piti jäädä tähän. En vain tiedä, miksi”, tunnusti Helmer. Sinä iltana he kävelivät pitkään öisen Helsingin katuja ja keskustelivat. Sama tapahtui toisena ja kolmantenakin iltana. Silloin Benesch päätti kysyä sitä, mikä oli askarruttanut häntä jo edellisinäkin iltoina: tulisiko tästä miehestä pappi, uranuurtaja Suomeen? Ja niinpä hän kysyi, olisiko herra Knutar valmis lähtemään Kristiyhteisön pappisseminaariin Stuttgartiin. Siihen herra Knutar vastasi: ”Mutta vapauttani en aio menettää.” Papiksi vihkiminen tapahtui sitten Berliinissä 23.9.1967, ja Rudolf Frieling, Kristiyhteisön perustaja hänkin, selebroi vihkimyksen. Vihkiäisten jälkeen tri Benesch ja Helmer Knutar kohtasivat Stuttgartissa. ”No, mitenkäs sen vapauden kanssa on?” kysyi Benesch ja laski kätensä isällis-veljellisesti Helmerin olkapäälle.

Ensimmäinen adventti 1967

Kaarina ja Sven Mansikkala olivat opettajia, ja heidän kodissaan pidettiin ensimmäinen suomenkielinen Ihmisen vihkitoimitus adventtina 1967 ja sen jälkeen joka sunnuntai. Kaksi vuotta myöhemmin Knutar sai Ruotsista avukseen Britt Haglundin, joka vastasi pääasiassa ruotsinkielisestä seurakunnasta, mutta kantoi huolta molemmista seurakunnista selebroiden, esitelmiä pitäen, ja akvarelleja maalaten, tehden batiikkeja, joita myytiin seurakunnan hyväksi. Knutarin sairastumisen vuoksi Jussi Tuuri, joka hiljattain oli saanut pappisvihkimyksen, tuli 1977 Saksasta apuun osallistuen kaikkeen seurakuntatyöhön, suureen Niittylahden kansainväliseen Kristiyhteisön tapahtumaan ja sen jälkeen monille nuorten leireille esimerkiksi Gotlannissa. 

Gottfried Galle ja Rudolf Frieling vuonna 1967

Paljon pieniä seurakuntia

Helmer Knutar oli ensin maanviljelijä, sitten opettaja. Maanviljelijänä hän toimi myös Biodynaamisen yhdistyksen puheenjohtajana, Suomen antroposofisen liiton johtokunnassakin hän oli, ja sen puheenjohtajana 1961–66. Yhdessä Jörgen Smitin, Oskar Borgman-Hansenin ja Arne Klingborgin kanssa hän oli järjestämässä pohjoismaisia antroposofisia päiviä, joiden seurauksena Järnaan syntyi Rudolf Steiner -seminaari.

Todelliselta olemukseltaan Helmer Knutar kuitenkin oli pappi. Hänellä oli suuri sydän, hyvä tahto ja vakaa luottamus kristinuskon tulevaisuuteen. Näillä ominaisuuksilla hän voitti paljon sieluja antroposofian ja Kristiyhteisön piiriin. Hän ei esitelmöinyt, niin kuin tavallisesti Suomessa oli tapana, hajamielisesti papereita selaillen kuin kirjanoppineet, vaan hänen puheestaan kuulsi todellisuus, totuudellisuus, totuus. Jos hän puhui Pyhästä Kolminaisuudesta, syntiinlankeemuksesta, pahan kaksinaisuudesta, synnistä, karmasta, jälleensyntymästä tai vapahduksesta, kuulija sai välittömästi vaikutelman: tuo mies tietää, jopa näkee, mistä puhuu. Hänen saarnoistaan sai vaikutelman: hän tuntee minun kohtaloni, hän puhuu suoraan minulle. Helmer Knutar loihti kuulijoiden eteen kuvan pimeästä maapallosta, jossa kuitenkin siellä täällä tuikkii valoa; aina siellä, missä alttarin äärelle kokoontuu rukoileva seurakunta.

Hänellä oli ehdottomia tavoitteita, jotka saattoivat olla ristiriidassa Kristiyhteisön silloisen johdon kanssa. Missä sydämet janosivat uskonnollista uudistumista ja toivoivat sakramentaalista toimintaa, sinne Knutar suuntasi askelensa pyrkien tyydyttämään ihmisten hengen nälän. Näiden periaatteiden mukaisesti hän alkoi selebroida kutsuttuna myös entisessä Neuvostoliitossa, Tallinnassa 1980 ja sen jälkeen Leningradissa ja Tbilisissä, Georgiassa.

Kahta periaatetta hän usein toisti: 1) Pahinta, mitä Kristiyhteisölle voi tapahtua on, että siitä tulee instituutio. Liikkeen voima ei ole suurissa seurakunnissa vaan siinä, että pieniä seurakuntia on siellä täällä ─ ei suuria katedraaleja. 2) Kaikenlaista dogmaattisuutta ja lahkolaisuutta on varottava. Vapaan ihmisen perikuvaa on jatkuvasti pidettävä silmien edessä. 

Helmer Knutar oli todellinen pioneeri. Hänen aloitteestaan seurakuntia syntyi kaikkialle. Joensuussa jumalanpalveluksia pidettiin entisessä suksitehtaassa, joka oli erään professorin perheen koti. Porissa hän niin ikään kohtasi hedelmällisen maaperän Kristiyhteisölle, samoin Vaasassa ja Tampereella, jossa hän toimi viimeiset vuodet kuolemaansa saakka.

Toiminta Suomessa

Suomessa toimii kiinteä seurakunta Helsingissä ja Tampereella. Säännöllistä toimintaa on Lahdessa ja Tammisaaressa, pienimuotoisempaa Oulussa, Turussa, Kouvolassa, Vaasassa, Porissa ja Jyväskylässä. Seuraavat papit toimivat tai ovat toimineet Suomessa; vuosiluku nimen jäljessä viittaa papiksi vihkimisvuoteen:

Britt Haglund (1951), Helmer Knutar (1967), Jussi Tuuri (1976), Lars-Åke Karlsson (1987), Stina Nässling (1993), Pentti Kaiponen (1997), Tuula Huhtala-Salmisto (2001), Paula Korpelainen (2008), Harri Salmisto (2011), Pekka Asikainen (2013), Anna von Druska (2013), Martti Hyry (2020), Fritjof Winkelmann (2020). Suomenkieliseen papistoon kuuluu lisäksi Jukka Kuoppamäki (1980), vaikka häntä ei ole lähetetty Suomeen. Mahdollisuuksiensa mukaan Kuoppamäki on kuitenkin auttanut tarvittaessa suomalaista papistoa.

LIITE: Dogmeista eli uskonkappaleista

Jokaisen teologisen käsitteen taustalla on alun perin ollut henkinen, elävä realiteetti. Sen havaitsemiseen on tarpeen ”hengen silmä”, näkökyky, joka on herätettävissä. Nykyajan ihmisen kohtalona kuitenkin on, että hän on sokeana syntynyt. Hän voi olla myös kuuro ja halvaantunut – uskonnollista ilmaisua käyttääksemme. Sokeus ja sokean parantaminen ovatkin Uuden Testamentin keskeisiä parantamiskertomuksia. Juuri siinä suhteessa aikamme ihminen on sokea, että hän ei havaitse hengen todellisuutta, ei näe Jumalan ihmeitä, ei näe elämällä olevan tarkoitusta, eikä edes huomaa olevansa sokea. Kristiyhteisön yksi suurista tehtävistä onkin herättää ihmisessä hengentietoisuus; tietoisuus siitä, että kaiken kasvavan, kehittyvän, kukoistavan ja kuoleentuvan sisällä elää henki. Antroposofinen tiedontie ohjaa ihmistä omalla tavallaan löytämään hengen ympäröivässä maailmassa.

Evoluutio ja involuutio

Sakramentaalisten toimitusten ymmärtämiseksi on tarpeen syventyä kahteen käsitteeseen, jotka Steiner tuo uskonnolliseen ajatteluun. Toinen on evoluutio, toinen involuutio. Yksinkertaistetusti voimme sanoa: kaikessa kasvavassa ja kehittyvässä, monimuotoisuuteen tähtäävässä kehityksessä näkyy evoluution periaate. Sakramentit liittävät siihen toisen periaatteen, joka on involuutio, sielullis-henkinen, sisäisyyteen pyrkivä periaate. Pelkistäen sanottuna: ylitsepursuavaan ulkoiseen elämään liitetään vastakkainen elementti, sisäänpäin avartuva kuolema. Involuution periaate ei kuitenkaan pääty ristille ja hautaan, vaan johtaa kohti kuoleman voittamista ja ylösnousemusta. Tavoitteena on hengen ja aineen tasapaino, joka ilmenee sielun sopusointuna.

Sakramentit

Kristiyhteisöllä on seitsemän sakramenttia: kaste, konfirmaatio, ehtoollinen, rippi, avioliitto, papiksi vihkiminen ja viimeinen voitelu. Muita toimituksia ovat kaksiosainen hautaus ja siihen liittyvä muistopalvelus eli Vainajan vihkitoimitus sekä lastenkirkko. Kaikkien rituaalien ja sakramenttien tekstit on tarkoitettu kuunneltaviksi, ja siksi niitä ei yleensä luovuteta maallikoille. Taustalla on pyrkimys suojella rituaalien sisältöjä arkipäiväistymiseltä.

Pappisvihkimyksen sakramentilla vahvistetaan koko elämän pituinen päätös: pappina sitoudun elämään näiden tekstien kanssa ja lupaan elää päivittäin myös papiston käyttöön uskottujen meditaatioiden kanssa. Kristiyhteisössä rippi ei ole synnintunnustus, eikä pappi julista ripissä synninpäästöä tai lupaa sielun autuutta. Ehkä juuri siitä syystä Kristiyhteisön jäsenmäärä on niin vaatimaton. Ripin sakramentissa tarkastelemme elettyä elämää objektiivisesti, sen iloja, suruja, onnistumisia ja epäonnistumisia. Pyrimme näkemään merkityksen myös kokemassamme epäoikeudenmukaisuudessa ja vääryydessä; kaikessa pyrimme näkemään ”johdatusta”, jotta voisimme hyväksyä elämämme koettelemukset ja voisimme olla koettelemuksista jopa kiitollisia. Rippi liittyy kiinteästi ehtoollisen sakramenttiin, Ihmisen vihkitoimitukseen, jossa henkisenä todellisuutena läsnä olevana Kristus vahvistaa ihmistä kantamaan oman kohtalonsa, karmansa. Vain Hänen avullaan ihmisen on mahdollista voittaa vastustavat voimat ja löytää kuolemattomalle minuudelleen vahvistus.

Pre-eksistenssi – esisyntymällinen sielun olemassaolo

Yksi ihmiselämä ei riitä siihen suureen kasvuun, johon ihminen on asetettu. Henkinen minuus palaa uudelleen maan päälle tietyn ajan kuluttua tiettyyn kansaan, kieleen, kulttuuriin ja perheeseen kohtaamaan niitä asioita, joita hän on päättänyt kohdata maan päällä. Merkittävin ripin tehtävistä onkin pyrkimys palauttaa ihmisen tietoisuuteen niitä päätöksiä, joita hän on tehnyt esisyntymällisessä tilassa, mutta saattanut sitten unohtaa elämänsä hyörinässä. Oman yksilöllisen elämäntehtävän ja kohtalon löytyminen ovat yhteydessä juuri tuohon muistamiseen.

Kirkkovuoden juhlat

Raamattu ja erityisesti Uusi Testamentti ovat Kristiyhteisössä keskeisellä sijalla, vaikka perustana onkin antroposofinen ihmiskuva, kosmologia ja kristologia. Jumalanpalveluksissa ei lueta Rudolf Steinerin kirjoituksia vaan Uutta Testamenttia. Sen sijaan niin sanotut epistolatekstit, aikakirjeet tai ”aikarukoukset” on muiden rituaalitekstien tavoin saatu Steinerin välityksellä Kristiyhteisön vaalittavaksi. Kristiyhteisössä vietettävä kirkkovuosi koostuu seuraavista juhla-ajoista: adventti, joulun kolminainen aika, epifania eli loppiainen, passion eli kärsimyksen aika, ylösnousemuksen aika, taivaaseen astuminen ja helluntai. Keskikesällä vietämme juhannuksen aikaa ja syyskuun lopussa Mikaelin aikaa. Näiden juhla-aikojen aikarukouksissa kukin kirkkovuoden juhla-aika saa sisäisen ilmaisunsa erityisine rukouksineen. Juhla-aikojen väleissä palaamme aina uudelleen kolminaisuuden ajan rukoukseen, joka ikään kuin tuo perustunnelman ihmisen ja jumalallisen maailman suhteeseen.

Pyhä Kolminaisuus

Kristiyhteisön olemassaolo, sen pääsakramentti, Ihmisen vihkitoimitus ja ehtoollinen, merkitsee uutta ilmestystä, eikä se pohjaudu yksinomaan Raamattuun. Kristuksen uusi ilmestys on Kristiyhteisön uudistuksen ydin. Siitä versovat kaikki uudistuneet sakramentit ja muut pyhät toimitukset. Kirkkomme ei perustu suoraan vanhan pohjalle, vaan tässä on ”uusi viini uudessa leilissä”. Kaiken olemassaolon pohjalla on kehitys. Kehityksen tosiasia on sekä ihmisen että henkisen maailman laki – mutta myös mahdollisuus jälkeen jäämiseen. Jumala kehittyy jokaisessa. Isä-Jumalan olevuus meissä, Poika-Jumalan luovuus meissä ja Pyhän Hengen kirkkauden valaisuvoima meissä eivät rajoitu perinteisen, dogmaattisen kolminaisuuden määritelmään, joka on kuin kiveen hakattu. Toisaalta, Pyhä Kolminaisuus ei esiinny lainkaan Uuden testamentin sivuilla. Tämän ovat puolestaan Jehovan todistajat huomanneet. Heille Kolminaisuus on harhaoppinen käsitys. Vasta kirkkoisä Tertullianus ”löysi” Raamatusta kolminaisen Jumalan toisen kristillisen vuosisadan loppupuolella. On hyvä pitää mielessä, ettei Kolminaisuus ole ”uskonkappaleena” itsetarkoitus, vaan se on sokeana syntyneelle ihmiselle keino aavistella sitä, mitä kätkeytyy jumaluuden verhon taakse. Ekumenia henkisenä realiteettina on mahdollinen, kun käännämme katseemme ennakkoluulottomina ulkoisesta henkiseen, avaamme hengen silmämme, korvamme ja sydämemme sille, mitä henkisestä maailmasta meille virtaa.

Suksessio

Suksessio tarkoittaa sitä, että kätten päälle asettamisella siirretään pappeus aina seuraavalle papiksi vihittävälle. Vanhoissa kirkoissa on perustuntona se, että minut on vihkinyt pappi, joka on saanut vihkimyksen edelliseltä, joka puolestaan on saanut vihkimyksen edelliseltä papilta ja näin jatketaan vuosisatoja taaksepäin, kunnes tulemme itse apostoli Pietariin ja Kristukseen. Kristiyhteisössä suksessio alkaa uudelleen Kristuksen asetuksesta liikkeemme alkaessa. Tästä tosiasiasta kuulemme helluntain aikarukouksessa Ihmisen vihkitoimituksessa. Emme siis Kristiyhteisössä koe suksession jatkuvuutta apostoli Pietarista Friedrich Rittelmeyeriin, vaikka näin ajateltuna suksessio olisikin mahdollinen, vaan Dornachista alkoi uusi suksessio sata vuotta sitten.

Kristiyhteisön perustajia kirjassa, vasemmalta: Emil Bock, Friedrich Rittelmeyer, Johannes Werner Klein.

Kirjallisuus ja lähteet:

Peter Selg: Menschenweihehandlung; Verlag des Ita Wegman Instituts 2016.

Papiston kiertokirjeet (Rundbriefe) vuosilta 1928, 1933–1934 ja 1954.

Helmer Knutar on kertonut minulle suullisesti paljon, samoin hänen puolisonsa Pirkko, jota olen haastatellut viimeksi vuoden 2000 alussa. Knutarin tytär, Lisel Frischknecht, on luovuttanut paljon Kristiyhteisön syntyyn liittyvää taustamateriaalia ja kertonut suullisesti yksityiskohtia. Riitta Harjunen ja Ritva Hannuniemi ovat omasta puolestaan kertoneet liikkeen alkuvaiheista.

Teksti on julkaistu Takojan numerossa 3/2022