Saattohoito – näkökulmia kuoleman mysteeriin

Länsimaalaisissa kulttuureissa vältetään kuolemaa, mutta buddhalaiset ovat jo 2 500 vuoden ajan pohtineet, miten voi parhaiten elää tietäen, että kuolema lähestyy vääjäämättä. Heille elämä tarkoittaa valmistautumista kuolemaan tietoisena. Buddhalaisuudessa ajatellaan, että meidän tulisi ajatella kuolemaa joka päivä, jolloin pelkomme vähentyvät ja kuoleman hetkellä se voidaan toivottaa tervetulleeksi ystävänä.

Saattohoitotyötä tekemällä voi kohdata oman pelkonsa ja syvemmin ymmärtää ja hyväksyä oman kuolevaisuutensa. Saattohoitotyö voi olla portti suurempaan sisäiseen rauhaan. Joillekin usko, ettei elämä pääty vain maallisen kehon kuolemaan, voi tuoda suuren vapautuksen jo elinaikana. Voi syntyä oivallus, että sairastamisen ja lähestyvän kuoleman ajan ei tarvitse olla vain kärsimyksen aikaa. Voi elää niin kauan kuin on elossa.

Korona-aikana voi nähdä, miten voimakkaasti sairastumisen ja kuoleman pelko vaikuttaa ihmisiin niin, että oma rationalisointi ja asioiden mittasuhteet hämärtyvät.

Kuolemanpelon sanotaan olevan kaikkein voimakkain pelko ja myös ydinpelko muiden pelkojen taustalla. Se määrittää ajatuksiamme ja käyttäytymistämme. Näin korona-aikana voi nähdä, miten voimakkaasti sairastumisen ja kuoleman pelko vaikuttaa ihmisiin niin, että oma rationalisointi ja asioiden mittasuhteet hämärtyvät. Esimerkiksi ihmisten eristäminen ja vanhusten kuolemaan jättäminen ilman omaisten mahdollisuutta olla vierellä sotii kaikkia inhimillisiä tarpeitamme vastaan. On myös mielenkiintoista, miksi juuri koronakuolemia korostetaan, vaikka niitä on vain murto-osa kaikista kuolemantapauksista. Aivan kuin ne olisivat merkittävämpiä kuin muista syistä kuolleet. Mikä olisi suhtautumisemme koronaan ja ylipäänsä kuolemiseen, ellei meillä ihmiskuntana olisi näin valtavaa kollektiivista kuolemanpelkoa?

Dalai Laman mukaan on aivan yhtä tärkeää omaan kuoleman valmistautumisen lisäksi auttaa muita kuolemaan hyvin. Toinen Buddhalainen opettaja Sogyal Rinpoche sanoo¹Rinpoche, Sogyal (2001): Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta. Helsinki: Otava., että jos ihmiset uskovat tämän elämän jälkeiseen elämään, koko heidän suhtautumisensa elämään on erilainen, ja heillä on vahva henkilökohtainen vastuu ja moraalin taju. Vaikka ihminen ei olisi henkisesti suuntautunut tai näin ajattelisi, tärkeintä kuolevaa ihmistä auttaessa on pyrkiä rauhoittaa hänen mielensä.

Dalai Laman mukaan kuoleman hetkellä totutut suhtautumistavat ottavat yleensä vallan ja ohjaavat jälleensyntymistä. Sen vuoksi mielentila on kuollessa kaikkea muuta tärkeämpi. Jos kuolemme positiivisessa mielentilassa, voimme parantaa seuraavaa syntymäämme huonosta karmasta huolimatta. Jos taas olemme poissa tolaltamme ja masentuneita, mielentilan vaikutus voi olla huono siitäkin huolimatta, että olemme käyttäneet elämämme hyvin. Tämä merkitsee sitä, että viimeinen ajatus tai tunne juuri ennen kuolemaa on äärimmäisen vahva tekijä ja vaikuttaa määräävästi välittömään tulevaisuuteemme.

Tämän vuoksi buddhalaiset opettajat korostavat, miten ratkaisevan tärkeää ihmisen kuollessa on häntä ympäröivän tunnelman laatu. Ystäviemme ja omaistemme kuollessa meidän pitäisi tehdä kaikkemme inspiroidaksemme myönteisiä ja pyhiä tunteita, kuten rakkautta, myötätuntoa ja antaumusta.

Vierellä elämässä ja kuolemassa

Suomenkieliseen kirjallisuuteen saattohoidosta tuli viime vuonna arvokas lisä, kun eurytmiaterapeutti Raili Haken toimittama kirja ”Vierellä elämässä ja kuolemassa” julkaistiin²Hake, Raili (2020): Vierellä elämässä ja kuolemassa. Helsinki: Ciris.. Raili Hake on perustanut saattohoitokodin Brändön kuntaan Ahvenanmaalle vuonna 2005. Hänen miehensä Robertin sairastuminen syöpään ja hänen saattohoitonsa johdatti Railin saattohoidon maailmaan. Raili toimi Robertin omaishoitajana sairausprosessin ja saattohoidon aikana ja apua he saivat hoitajilta, sukulaisilta sekä ystäviltä. Lääkäri kävi kerran kuukaudessa ja mukaan tuli myös pappi ja vapaaehtoisia, jotka yhdessä hoitivat Robertia aina tämän kuolemaan 1996 saakka. Muodostui ryhmä, joka loi perustan Brändön hoitotiimille ja myöhemmin perustettavalle yhdistykselle Vård i livet. Vuonna 2005 yhdistys sai oman hoitokodin, kun Maarit Holttisen suunnittelema pieni ja kodinomainen saattohoitokoti valmistui.

Kirjassa kokemuksistaan kuolevien kanssa kertoo lääkäreitä, sairaanhoitajia, pappeja ja vapaaehtoistyöntekijöitä, joista monet ovat olleen mukana Vård i livet -yhdistyksen toiminnassa. Myös potilaiden ja omaisten näkökulmia kuullaan. Monet haastateltavista ammattilaisista ovat antroposofisesti orientoituneita ja olleet töissä Klinik Arlesheimissa tai Vidarklinikenilla Järnassa. Haastateltavien kertomuksissa toistuu ymmärrys siitä, miten arvokasta työtä he tekevät ja kuinka potilaat opettavat heille elämästä. Monet ovat oivaltaneet samankaltaisia asioita tehdessään saattohoitoa: Elämä on arvokas lahja, josta tulee pitää huolta myös silloin, kun sairaus iskee; elämä ei lopu, vaikka ihminen olisi kuoleman porteilla; elämä ja kehitys jatkuvat loppuun saakka. Saattohoidon ideologiassa olennaista onkin, että ihminen saisi elää mahdollisimman hyvää ja omien arvojen mukaista elämää loppuun saakka ja muiden ihmisten tehtävänä on auttaa tämän saavuttamisessa.

Nykyään hoitajat ja lääkärit oppivat kuoleman vain fysiologisena tapahtumana (kulttuuristamme johtuen), eivätkä he koulutuksensa aikana välttämättä kohtaa kuolemassa olevaa potilasta tai ole paikalla kuoleman tapahtuessa. Kuolema saattaa jäädä etäiseksi, vieraaksi ja pelottavaksi asiaksi. Tavallisesti kuoleman ja siihen liittyvien asioiden syvällisempi pohdinta puuttuvat koulutuksesta, jolloin valmiudet kohdata kuoleva ja hänen omaisensa ovat puutteelliset. Kuolemasta voi olla vaikea puhua ääneen, ja aihetta vältellään. Lääkäreille opetetaan, että heidän tehtävänsä on hoitaa ja parantaa sairauksia. Jos paranemista ei tapahdu, pidetään sitä epäonnistumisena. Hoitojen loputtua ihminen jää helposti tyhjän päälle, yksin pelkojensa ja sairaudensa kanssa. Tässä vaiheessa on tärkeää, että ihminen ei lakkaa elämästä, vaikka toivo paranemisesta menisi. Tarvitaan muiden ihmisten apua, jakamaan vaikeuksia ja tukemaan. Tässä hyvä saattohoitotiimi on kullanarvoinen.

Onnistunut saattohoito

Jos siis parantavat hoidot todetaan tehottomaksi ja lopetetaan, alkaa palliatiivinen (oireiden lievittämiseen keskittyvä) vaihe ja tämän jälkeen saattohoito, joka päättyy kuolemaan. Yhden haastateltavista, terveydenhoitaja Anne Ingeborg Haugholtin, mukaan palliatiivinen hoito on aina omalla tavallaan kuntouttavaa hoitoa, kunnes tullaan rajalle, mistä kuljetaan kohti loppua maan päällä. Siinä vaiheessa näkökulma muuttuu ja alkaa saattohoito.

Onnistuneessa saattohoidossa tulee tunnistaa kunkin ihmisen tärkeimmät tarpeet. Tärkeää on yrittää ennakoida ja valmistautua. Lopussa on vähemmän kärsimystä, jos tilanteen moniin ulottuvuuksiin paneudutaan hyvissä ajoin. Parasta on, että samat hoitajat ja lääkärit hoitavat, koska he näkevät kokonaisuuden. Myös omaisten on tärkeä olla mukana hoitamassa, koska se on heille osa surutyötä. Kirjan mukaan pienellä paikkakunnalla pienessä yhteisössä palliatiiviselle hoidolla on paras mahdollisuus onnistua niin, että siihen sisältyy kaikki tarvittava ja käytettävissä on toimiva hoitotiimi. Hoito ja lääkitys tulee järjestää niin, että hoito on potilaan arvojen mukaista. Anne Ingeborg Haugholtin mukaan saattohoidossa on oleellista, että ihminen kohdataan ihmisenä. Siihen kuuluu kaikki, mitä on ollut, koko hänen elämänkaarensa, ja että ihminen tietää voivansa tukeutua auttajan apuun.

Kirjassa kerrotaan, että Sveitsissä Klinik Arlesheimissa musiikkiterapia, maalausterapia ja eurytmiaterapia ovat osa hoitoa. Näillä terapioilla kerrotaan olevan on kipua lieventävä vaikutus, ja ne voivat tuoda valoa sieluun. Näitä soisin otettavan käyttöön myös Suomen hoitolaitoksissa. Uskon niiden rikastuttavan potilaiden lisäksi myös henkilökunnan elämää. Myös ulkoisella ympäristöllä, esimerkiksi väreillä ja muodoilla, on vaikutusta potilaiden hyvinvointiin.

Kuolinhetki

Suomen sairaaloissa työskennellessäni olen kokenut, että kuolema on nähty lähes yksinomaan fysiologisena tapahtumana: todetaan, että potilas on hengittämätön ja pulssiton, kuollut. Tämän jälkeen potilas puetaan valkoiseen vainajan vaatteeseen ja viedään kylmiöön odottamaan hautaustoimiston auton noutamista. Kirjassa kuolinhetkestä puhutaan hyvin eri tavalla. Koetaan tärkeäksi, että kuoleman kohdatessa kaikki tapahtuu rauhallisesti, ja että ympärillä on kaunista. Lääkäri Ursula Flatters kertoo: ”Kuolinhetki ja kaikki mitä sen jälkeen tapahtuu on merkittävää. Kuolevan kannalta toivon, että hetken koittaessa nousisimme seisomaan ja seuraisimme, mitä tulevan kahden tunnin kuluessa tapahtuu. Minä koen, että kuollut on vielä täysin läsnä tilassa, ei ole poistunut, ja hän kokee sen, mitä teemme ja sanomme”. Klinik Arlesheimissa henkilökunta kokoontuu kuolleen sängyn ympärille, ja hetken hiljaisuuden jälkeen lausutaan Isä meidän – rukous. Tämän jälkeen vainaja pestään ruusun tuoksuisella vedellä ja puetaan kuolinpaitaan tai omiin pyhävaatteisiin. Kuollut saa olla kolme vuorokautta kappelin kryptassa, ja sanotaan että tänä aikana kuolleen yksilöllisyys ja sielu, joka oli ollut ruumiissa, on poistunut. Jäljelle jää puhdas ja kaunis kuori, fyysinen ruumis. Mielestäni näin toimittaessa kuolemasta tehdään pyhä tapahtuma ja vainajaa arvostetaan henkisenä olentona.

Elämän voimat

Myös Rudolf Steinerin mukaan ihmisessä on ikuinen, kuolematon sielunydin. Se tosi ja hyvä mitä ihminen kantaa sielussaan, on hänessä kuolematonta. Sillä hän viittaa sielun ytimeen, joka kuoleman jälkeen ei häviä. Vain ihmisen henki syntyy uudelleen. Ja ihmisen omaksumat ikuiset totuudet pysyvät liittyneinä häneen. Vain maan päällä voivat kehittyä omatunto, rakkaus Maahan sekä vastuuntunto.

Rudolf Steinerin mukaan ihmisen sielu valmistautuu jo maisessa elämässä kuoleman ja uuden syntymän välistä elämää varten. Ja syntymän ja kuoleman välinen elämä saa mielekkyyttä ja merkitystä, kun tutkii kuoleman ja seuraavan syntymän välistä olemassaoloa.

Ihminen tuo henkiseen maailmaan sen, minkä hän on kokenut maan päällä valve- ja unitilassa.

Karman ajatuksen mukaan, jos ihminen on aiheuttanut jollekulle toiselle tuskaa, hän kokee tämän saman tuskan kuolemanjälkeisessä olemassa olossaan. Ellei ihminen kokisi tätä tuskaa, hän pysyisi epätäydellisenä ihmissieluna, sillä se vahinko jonka hän on aiheuttanut maailmankaikkeudelle, ottaisi hänestä jatkuvasti pois jotakin. Ihmisestä tulee täysi vain kokiessaan tasoitusta. Ihminen käy läpi kaiken eletyn ja astuu sitten henkiseen maailmaan. Kuoleman jälkeen ihminen opettelee elämään henkisten tosiasioiden, henkisten olentojen joukossa. Henkiseen maailmaan hän tuo mukanaan sen, mitä hän on kokenut maan päällä valve- ja unitilassa. Se on kosmoksen ravintoa, jota kosmos jatkuvasti tarvitsee pystyäkseen jatkamaan olemassa oloaan. Kannamme siis kokemuksemme kosmoksen ja tunnemme siksi ihmisolentomme sulautuvan ravintona kosmokseen. Nämä ovat ihmisen kuoleman ja uuden syntymän välisiä valtavan suuria ja suunnattoman yleviä kokemuksia. Vähitellen nousee esiin tietoisuus: sinähän olet henki. Olet vain tottunut fyysiseen ruumiiseesi, olet tottunut käymään läpi sitä, minkä fyysinen ruumis on välittänyt sinulle, myös öisinä kokemuksina. Sinähän olet henki henkien joukossa. Kuoleman jälkeen rakentuu henkinen ruumis, joka syntyy moraalisen arvomme perusteellä.

Ihminen kokee henkistä ympäristöä kuoleman jälkeen vain siinä määrin kuin on jo täällä maan päällä ajatellut henkistä maailmaa. Sellainen Ihminen, joka elämänsä aikana ei ole ajatellut henkistä maailmaa ja on vain elellyt materialistisesti, ei näe kuoleman jälkeen mitään.

Maailmankaikkeuden täyteydestä saamme kaikki ne ainekset, joista me uudelleen punomme sen uuden ihmisen johon me myöhemmin asetumme asumaan. Parhaiten kuolemattomuus tulee todistetuksi siten, että meidän tarvitsee vain katsoa niitä voimia, joista me elämme. Sillä me elämme kuolemattomuuden voimista.