Kuinka Neitsyt Sofian voi löytää peruskivimeditaatiosta – Osa 2/2.

Neitsyt Sofia Peruskiven toisessa säkeistössä¹Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu yhdessä osassa Sophia Foundationin julkaisemassa Starlight-nettilehden numerossa Easter 2021. Muut tämän artikkelin alaviitteissä 11 ja 13 viitatut Starlightin artikkelit löytyvät osoitteesta: sophiafoundation.org/portfolio/starlight-journal/. Suomennoksen on tehnyt Markku Maula. Edellinen osa julkaistiin Takojassa 3/21 ss. 12-17, jonka yhteydessä oFn myös sivulla 18 suomeksi koko Peruskivi-meditaation suomennos, johon tässä artikkelissa olevat lainaukset perustuvat.

Kiinnittäkäämme nyt huomiomme sanoihin ”Harjoita hengen läsnäolevaa harkintaa sielun tasapainossa” niin kuin ne ovat löydettävissä peruskivimeditaation toisessa säkeistössä. Edellisessä säkeistössä olimme tekemisissä ihmissielun “menneisyyden” kanssa, joka löydettiin hengen muistamisessa. Tässä toisessa säkeistössä olemme tekemisissä “nykyisyyden” kanssa kuten sanat “läsnäolevaa harkintaa” viittaavat.

Syventyessämme tähän toiseen säkeistöön, muistelkaamme edellä viitattua lausumaa: “Minä olen ihminen, minä olen menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikkien kuolevaisten tulisi kohottaa huntuni”, joka oli painautuneena Ihmiskunnan edustaja -veistoksen alaosaan, ja josta Rudolf Steiner sanoi, että kätkettynä sen takana on Isis-Sofia. Tässä toisessa säkeistössä olemme tekemisissä ajan elementin kanssa, joka on, kuten hengentiede opettaa, eteerinen alue, jossa voi kohdata Kristuksen – eteerisessä. Eteerinen maailma on “aikamaailma”. Ihmisen suhde aikaan on arvoituksellinen. Todellisuudessa vain nykyisyys on olemassa ja nykyisyydestä käsin ihminen rakentelee menneisyyden ja tulevaisuuden haamuja – imaginaatioita, jotka asettavat meidät “ajanvirran” tunteeseen tai kuten Steiner sen Peruskivessä lausuu: “ajanrytmin”. Monet meistä tuntevat kirjailijan, joka on hyödyntänyt tätä peruskiven toisen säkeistön keskeistä ideaa, “hengen läsnäoloa”, monissa kirjoissaan alkaen kirjasta “Läsnäolon voima: tie henkiseen heräämiseen”. Tässä kirjassa Eckhart Tolle valaisee “hengen läsnäoloa” erityisen hyvin. Hän puhuu “tahattoman ja pakonomaisen ajattelun”²Ote suomennettu kirjasta The Power of Now (s. 16). Copyright 1999 by Eckhart Tolle, lupa lainaukseen saatu kustantajalta New World Library, Novato, CA. www.newworldlibrary.com/#. lopettamisesta, jotta koettaisiin “ei-mieli”, jolla itämaisessa puheenparressa viitataan “puhtaaseen tietoisuuteen” tai “samadhiin”. Hän sanoo:

“Kulkiessasi syvemmin ei-mielen alueelle…tunnet oman läsnäolosi sellaisella intensiteetillä ja     sellaisella ilolla, että kaikki ajattelu, kaikki tunteet, fyysinen ruumiisi, kuten myös koko     ulkoinen maailma tulee varsin merkityksettömäksi siihen verrattuna. Ja silti tämä ei ole itsekäs     vaan epäitsekäs tila. Se vie sinut sen taakse, mitä aiemmin luulit “itseksesi”. Läsnäolo on olennaisesti sinä ja samaan aikaan käsittämättömästi suurempi kuin sinä.” ³Ks. ed.(kursivointi minun)

Huomaa tässä lainauksessa viittaus (kahdesti) “läsnäoloon” ja “tuntemiseen”, jotka kumpikin ovat keskeisiä ajatuksia tässä peruskiven toisessa säkeistössä. Antroposofisesti käsitettynä Tolle viittaa “puhtaan ajatuksen” alueelle. Kaikesta subjektiivisuudesta puhdistettu ajatus voi astua sisään tai tarkemmin sanottuna löytää itsensä siinä, mikä koetaan maailmassa tietoisuuden valona. Puhdas ajatus on ajatus, josta akanat on eroteltu pois, voisimme sanoa – jossa ei ole mitään ulkoista olemusta tai keskusteluilmausta, ei mitään kielen tai edes kuvan kuorta. Rudolf Stener viittaa tähän “sanattomaan ajatteluun” seuraavasti: “Tämä on tosiasiassa nykyaikaisen vihkimyksen salaisuus: päästä sanojen taakse henkisen kokemukseen”⁴Kootut teokset 233a, esitelmä 13.1.1924, ei suom..

Eckhart Tollen kielellä “ei-mieli” on tarkoitettu ilmaisemaan “pääsemistä sanojen taakse hengen kokemukseen”. Hän kutsuu sitä “epäitsekkääksi” tilaksi “sen takana, mitä aiemmin luulit “itseksesi”. Peruskivimeditaation toisesta säkeistöstä löydämme sanat: “Antakaa idästä tulella hehkuttaa, mikä lännen kautta muotoutuu. Tämä puhuu: In Christo morimur (Kristuksessa kuolemme)”. Nämä sanat muistuttavat läheisesti Eckhartin viittauksen tarkoitusta “epäitsekkääseen, itsettömään” tilaan⁵suom. huom. englanninkielen sana selfless voidaan tässä käsittää kahdella tavalla suomeksi: epäitsekäs tai itsetön. Sanoissa “Kristuksessa kuolemme” kuljemme itseyden taakse itsettömään tilaan. Tämä johtaa edellä lainattuihin Eckhartin loppusanoihin:  “Läsnäolo on olennaisesti sinä ja samaan aikaan käsittämättömästi suurempi kuin sinä.” Tämä on sama kuin sanonta “en minä, vaan Kristus minussa” viitaten Paavalin tunnettuihin sanoihin, joista tulee tulla jokaisen kristillisen vihityn henkilökohtainen motto.

“Hengen läsnäolon” harjoittamisessa ja “nykyhetken voiman” kokemisessa Peruskiven toisessa säkeistössä huomaamme, että  viittaamme tunnemaailmaan, joka elää ainoastaan nykyhetkessä. Tunteen tai tuntemuksen huomioiminen tai sen läsnäolo on jumalallista. Kun meidän tietoinen minämme elää tunteessa, heräämme jumalalliseen inspiraatioon, kun taas tulevaisuuden tai menneisyyden tunne tuottaa ahdistusta – halua tai inhoa. Siten lukiessamme Peruskivestä: “Harjoita hengen läsnäolevaa harkintaa sielun tasapainossa, missä maailman kehkeytymisteot oman minän maailmanminään yhdistävät. Ja sinä tulet todellisesti tuntemaan ihmisen sielun toiminnassa”, niin voimme tunnistaa “sielun tasapainon” olevan passiivinen naisinen ele, joka tasapainottaa aktiivista miehistä “harjoita hengen läsnäolevaa harkintaa”. Voimme ymmärtää tasapainon asettuvan menneen ja tulevan välille (Peruskiven ensimmäinen ja kolmas säkeistö). Kuinka tärkeää on “sielun tasapaino”? Se on “tasapainoa”, joka takaa “todellisen tuntemisen” synnyn. Ilman “todellista tuntemista” emme voi todella ottaa osaa millään tarkoituksellisella tavalla “maailmanminään”.  Meiltä puuttuisi aitous. Vain kun olemme tasapainossa halun ja inhon välissä, emme ole maailman kahlitsemia – olemme vapaita pakottavista vaikutuksista. Juuri tässä tasapainopisteessä meillä voi olla tärkeä hetki, läsnäoleva keskustelu ylisen ja alisen maailman välillä. Tämä on hetki, joka synnyttää minän tunteen alueella – tosiminän. Se on Poika-Kristuksen yhtyminen Tytär-prinsiipin kanssa⁶Äiti, Tytär ja Pyhä Sielu ovat Valentin Tombergilta peräisin olevia käsitteitä, jotka viittaavat naisiseen pyhään kolminaisuuteen, joka täydentää perinteisen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolminaisuuden. keskittyneenä sydämeen. Jälleen “henosis” ⁷Henosis (yhtyminen). on kreikankielinen sana, jota käytetään kuvaamaan kolmiosaisen vihkimyksen viimeistä vaihetta, kuten sitä kuvataan mysteerikoulutraditiossa: Katharsis (valmistus), photismos (valaistuminen) ja henosis (yhtyminen). Täydellisempi näiden vihkimysvaiheiden selitys löytyy tämän kirjoittajan artikkelista ”Understanding Pauline Initiation in the New Testament as Key to Meeting Christ in the Etheric”, https://independent.academia.edu/BillTrusiewicz. (Paavalilaisen vihkimyksen Uudessa Testamentissa ymmärtäminen avaimena Kristuksen kohtaamiseen eteerisellä alueella, ei suom.) –hetki, yhtyminen joka viittaa “tunnesielun” vihkimykseen.

En minä, vaan Kristus minussa

Tämä mielessämme muistelkaamme Rafaelin maalausta Pyhästä Yrjöstä (ks. edellinen Takoja) pitelemässä aloillaan lohikäärmettä Neitsyt Sofian ollessa taustalla. Neitsyt Sielu tuo tasapainoa sielulle tunteen alueella. Tässä maalauksessa Pyhä Yrjö on aktiivinen prinsiippi etualalla, aktiivinen eleessä takajaloilleen nousseen hevosen selässä, “harjoittaen hengen läsnäoloa” pidellen aloillaan hallitsemattoman tuntemisen lohikäärmettä. Ja taustan keskellä oikealla nainen, joka edustaa puhdasta ihmissielua (Neitsyt Sofia), on tyyneyden kuva, seisten rauhaisasti paikallaan halun ja inhon häneen vaikuttamatta. Rafaelin maalauksessa neito pitää kumpaakin kättään antaumuksen eleessä sydämensä edessä ilmaisten täydellisesti “sielun tasapainoa”. Se, mitä tässä Peruskiven toisessa säkeistössä kuvataan, on sielun laatu, joka meidän tulee saada Neitsyen Tytär-aspektilta astuessamme tiedonpolkua, joka johtaa vapauteen ja rakkauteen.

Neitsyt Sofia Peruskiven kolmannessa säkeistössä

Siirytessämme Peruskiven kolmanteen säkeistöön luemme sanat: “Harjoita hengenkatsomista ajatusrauhassa”. Jälleen meillä on jumalallisten hengen- ja sielunolemusten pari – tässä tapauksessa Pyhän Hengen ja Pyhän Sielun pari. Tässä näemme Pyhän Hengen ja Pyhän Sielun mainitun sanoissa “Hengen maailmanajatuksissa herää sielu”, jotka on otettu latinankielisestä rosenkreuzilaissanoista: Per Spiritum Sanctum reviviscimus, jotka tarkoittavat “Pyhän Hengen kautta uudelleen elpyen heräämme”. Jotkin Peruskiven versiot sisältävät nämä latinankieliset sanat, toiset eivät.

Pyhän Sielun laatu suhteessa ajatteluun, joka on tarkastelumme kohde kolmannessa säkeistössä, on “rauha”. Ihmisen fysionomiassa aivot ja hermojärjestelmä sisältävät “rauhan” tavalla, millä mitkään muut ruumiin elimet eivät sitä omaa. Sekä ruuansulatus-raajajäsejestelmä että rytminen järjestelmä sisältävät liikkeen. Oikeastaan näissä järjestelmissä liike on kaikkein tärkeintä mahdollistaen fyysisen liikkumisen (motion) ja tuntemisen (emotion), kuten niihin viitataan edellä kahdessa ensimmäisessä säkeistössä. Vastaavasti ihmisen aisti-hermojärjestelmä, johon kuuluu aivot, sijaitsee ensisijaisesti ihmispäässä, ja muinaisina aikoina viitattiin aisti-hermojärjestelmään kun puhuttiin kiintotähdistä, jotka peilautuvat ihmismikrokosmokseen “kiinteinä” tai liikkumattomina aivoina. Toisin kuin kaikkia muita ruuminosia, niin aivoja ympäröi luinen kotelo. Tietyllä tavalla aivot ovat kuin luut, jotka käyttävät kuolemanvoimia (rauhaisa jäykkyys) tehtävänsä suorittamiseen. Tämä on vastakkaista sisäiselle luujärjestelmälle, joka antaa rakenteellista vakautta ruumiille mahdollistaen liikkumisen, vapauttaen ihmisen tilanmaailmassa liikkeeseen. Luut saavat kiittää jäykkyydestään kivisen maan kaltaista mineraalista rakennetta.

Analyyttisen ajattelun, älyllistämisen, abstrahoinnin kykymme on suoraan yhteydessä aivojen kuolettavaan laatuun

Siinä missä pään luut ovat ulkoisia suhteessa ihmisaivoihin, näemme kuolemanlaadun läpäisevän ne, kun taas raajajärjestelmässä kuolettava laatu on kääriytynyt lihasten elävään solukkoon. Aivot eivät ole aivan elossa kuten muut ruumiin elimet. Aivot eivät omaa samaa elämänpunaisuutta kuten toiset veren täyttämät ruumiinosat. Aivot pysyvät liikkumattomina ja sisältävät “harmaata ainetta”, joka taas heijastaa sen kuolemankaltaista olemusta. Tämä on sen vuoksi, että mikään elävä ja liikkuva ei olisi hyvä peili. Aivot ovat “rauhan”peili ihmiskokemiselle. Jos peili liikkuu, on vaikeaa nähdä siinä heijastus. Samoin on laita suhteessa peilautuvaan mieleen, joka heijastaa kokemuksen liikkumattomasta paikasta käsin. Siinä, missä liikettä on kaikkialla ruumiissa, vain yksin pää pysyy kuin ylhäältä tuettuna suhteellisessa rauhassa. Aivot eivät ole myöskään painovoiman alaiset kuten suurin osa muusta ruumiista. Ne ovat vedessä niin, että ne oikeastaan kelluvat päässä. Kaikki nämä ominaisuudet lisäävät aivojen kykyä toimia heijastuselimenä, kokemisen peilinä.

Kaikki tämä on osallisena aivojen kuolemankaltaiseen kykyyn. Ne pyydystävät kokemuksemme ajatusten ja käsitteiden tai kiinteiden kuvien muodossa, joilla on kuolemankaltainen laatu: ne ovat elottomia kopioita, todellisuuden aavemaisia heijastumia ilman elämää. Analyyttisen ajattelun, älyllistämisen, abstrahoinnin kykymme on suoraan yhteydessä aivojen kuolettavaan laatuun. Voisimme sanoa, että aivojen anti ihmisyydellemme, on aiheuttaa kokemuksemme ulkoisen maailman toiminnasta, joka aina meihin työntyy – jähmettymään paikalleen. Tämä tauko elämälle on se, mikä mahdollistaa todellisen itsestä kumpuavan ajattelun.

Onneksi “paikoilleen jähmettyminen” ei ole koko tarinan loppu. Voimme tuoda elämän takaisin ajatuksiimme. Ajattelu voi uudelleen elpyä. Muinaisen mysteerisanonnan Steinerin uudelleen tulkinnassa hän antoi meille joitain valaisevia ajatuksia koskien kuolettavaa laatua, joka ilmenee ihmisen luustossa ja joka soveltuu myös ajatteluun:

Katso luuihmistä,

ja katsot Kuolemaa.

Katso luiden sisään,

ja katsot Herättäjää…⁸Rudolf Steinerin esitelmäsarjasta Rosicrucianism and Modern Initiation, s. 72, Rudolf Steiner Press, London 1982. (Kootut teokset 233a, ei suom.)

Täydentääkseen ajatusta Steiner lisää: “Ette oikeastaan ymmärrä sitä, mitä on sanottu kirjassa ajattelusta (Vapauden filosofia), ellette tiedä, että ihminen kokee ajatuksen luurankonsa sisäisen kokemuksen avulla”.⁹Ks. ed. Aivan kuten “herättäjä” luissa, niin aivoajattelun kuollut olemus voi uudelleen elpyä, ylösnousta ja siitä voi tulla väline täyden ihmisyytemme tajuamiseen. Ylösnousseen ajattelun toiminnassa löydämme avaimen ihmisvapauteen ja -rakkauteen, kuten Peruskiven kolmannessa säkeistössä sanotaan: “Hengen maailmanajatuksissa herää sielu”. Kuinka tämä tapahtuu?

Ymmärtääksemme ajattelun ylösnousemista tutkikaamme ensiksi ihmisen aistiolentona läpikäymää tiedostamisprosessia, jossa on sekä kuolettava että elävä, elämää antava puoli – ylösnousemusaspekti. Aistiärsykkeet: valon ilmiö kaikkialla ympärillämme, ulkoiset ja sisäiset äänet, tunteet ulkoa ja sisältä, tuoksut ja maut tukeutuvat jatkuvasti aisteihimme. Elämme aistimeressä niin kauan kuin emme ole unessa. Jos kadottaisimme ajattelukykymme, olisimme täysin hukassa aistitoiminnan merellä reagoiden automaattisesti jokaiseen ärsykkeeseen. Ajattelu mahdollistaa ympärillämme olevan maailman hidastamisen tai pysäyttämisen. Suuri osa ajattelustamme, ennen kuin viemme sen minämme alaisuuteen, on pelkkää reaktiota ulkoisiin aistiärsykkeisiin eikä se siksi ole vapaa. Aistimaailma pakottaa meidät reagoimaan siihen, ellemme aktiivisesti asetu havaitsemisprosessiin, joka muuten tapahtuu spontaanisti ilman omaa ohjaustamme ja kontrolliamme. Sallimme maailman vallata meidät ja kontrolloida meitä, kun emme astu ajatteluprosessiin. Tämä sieluntila surmaa minän, joka luonnostaan elää tietoisessa läsnäolossa tai tarkkaavaisuudessa. Ilman osallisuuttamme havaitsemiseen (aktiiviin ajattelemiseen) aistikokemuksemme vetää minän aisti-ilmiön uneliaaseen tiedottomaan mereen ajattelumme siihen passiivisesti antautuen. Tämä on ajattelun ensimmäinen kuolettava aspekti, joka täytyy voittaa.

Toinen kuolettava prosessi ajattelussa voidaan nähdä taipumuksessa pysyä erillisenä toisesta, oli se sitten toinen ihminen tai mikä tahansa asia, joka esittelee itsensä meille luonnon maailmasta tai ihmisen tekemien esineiden ja asioiden maailmasta. Tämä erillisyys “minän ja sinän” välillä lainataksemme Martin Buberin sanontaa, on abstraktin ajattelun sivutuote, joka on ajattelua, joka pysähtyy ajatuksen akanaan, kuoreen. Sellainen ajattelu “erehtyy luulemaan karttaa maastoksi”. Se erehtyy luulemaan asioiden ajatuksella esittämistä itse asiaksi, joka täytyy henkisesti havaita, jotta se voi ylösnousta – kuten Peruskiven kolmannessa säkeistössä viitataan. Sellaista kuollutta ajattelua kutsutaan nominalismiksi. Toistakaamme Rudolf Steinerin aiemmin lainaamamme lause, joka kuvaa tämän abstraktin ajattelun kuolettavan laadun ja sen ylösnousemuksen: “…modernin vihkimyksen tosi ydin, salaisuus, on päästä sanojen taakse, hengen elävään kokemukseen”¹⁰Ks. alaviite 3.. Tämä kuvaa sitä tosiasiaa, että henkinen havainto ajattelussa kohtaa havainnossa asian itsensä. Se kohottaa havaitsijan “samadhiin”, tietoisen läsnäolon tilaan, joka voittaa dualismin, joka on luonteenomaista tavalliselle havainnolle.

Ajattelun kolmas kuolettava aspekti löytyy alttiudesta keskittää huomiomme vain aineelliseen maailmaan, jossa henki, joka on luonteeltaan liikkuvaa, on tullut lumotuksi, tai voisimme sanoa kahlituksi erityiseen muotoon. Aineellinen maailma toimii kuin harso: on harhaa kun ajattelumme ei tunkeudu maailmassa olevaan elävyyden lähteeseen, joka on kätkössä aisteillamme havaittavan maailman sisässä. Luonnon maailman elävyyden alkuperä on henkisessä maailmassa, joten meidän tulee harjoittaa “hengenkatsomista ajatusrauhassa” sen havaitaksemme. Rauha, tyyneys on luonnollinen olotila Neitsyt Sofialle, meissä oleville puhtaille sielunvoimille, joita ei ole turmellut aistikokemuksen määräävä laatu, jota sitten kuolleet ajatukset peilaavat. Vain rauhassa voimme saattaa ajattelevan tahtomme toimintaan ja liittää sen kosmisiin ajatuksiin täyttäen Peruskiven kolmannen säkeistön sanat: “Hengen maailmanajatuksissa herää sielu”.

Valaistaksemme edellä viitattua rauhaa voidaan löytää loistava kokemuksellinen esimerkki Vladimir Solovjevin (1800-luvun venäläinen sofiologi ja teologi) kuvauksesta koskien hänen Sofia-näkynsä psykologisia vaikutuksia, jotka ilmenevät hänen lyhyen fiktiivisen teoksensa “Sumuisen nuoruuden sarastuksessa” päähenkilön kautta:

“Oli kuin koko olemassaoloni – kaikki ajatukseni, tunteeni ja haluni – olisivat sulaneet ja     virranneet yhteen yhdeksi loputtomaksi, suloiseksi, kirkkaaksi ja kiihkottomaksi aistimukseksi. Yksi ihmeellinen kuva heijastui liikkumattomana tuossa aistimuksessa kuin puhtaassa peilissä,     ja tunsin ja tiesin, että tuossa yhdessä oli kaikki. Minä rakastin uudella, kaikenkattavalla ja loputtomalla rakkaudella, ja tuossa rakkaudessa aistin ensi kertaa elämän koko täyteyden ja tarkoituksen.”¹¹S. 243 Judith Deutch Kornblattin kirjasta Divine Sophia, The Wisdom Writings of Vladimir Solovyov, Cornell University Press, Copyright 2009. (kursivointi kirjoittajan)

Peruskiven kolmannessa osassa tapahtuu pyhä yhtyminen, liitto ajattelun ja havainnon välillä kuolettavien voimien poistamisen kautta. Sellaiseen liittoon viitataan kauniisti edelläolevilla sanoilla: “kaikki ajatukseni, tunteeni ja haluni – olisivat sulaneet ja     virranneet yhteen yhdeksi loputtomaksi, suloiseksi, kirkkaaksi ja kiihkottomaksi aistimukseksi”. Ajattelun ylösnousemus voi tapahtua ainoastaan, kun kohtaa Sofian olemuksen, jolloin – Solovjevin sanoin – “kaikki… ajatukset, tunteet ja halut… sulavat ja virtaavat yhteen”. Tässä elävässä virrassa havainto yhtyy käsitteeseen ja päinvastoin, kuten Rudolf Steiner vakuuttaa kirjassaan Vapauden filosofia. Ajattelun kuolettava laatu – jota voisimme kutsua sen “kuivuudeksi” – elävöityy siten havainnoinnin kautta. Ja havainnoinnin kuolettavaa laatua – jota voisi kutsua sen “kosteudeksi” – täytyy lievittää älyn kuivuudella molempien “virratessa yhteen”. Aisti- ja älyelementti voivat kumpikin johtaa sielua harhaan kohti kuivaa ja erillistä älyllisyyttä, joka on taipuvainen liikkumattomuuteen tai jäykkyyteen tai kohti yliliikkuvuutta, aistimisen vetistä laatua, josta puuttuu rakenne.¹²Ks. lisäksi tämän kirjoittajan artikkeli ”Archangel Michael: How Can We Know Him? Finding, Forging and Wielding the Sword”, julklaistu Starlight-lehdessä 2016 (”Arkkienkeli Mikael: Kuinka voimme tuntea hänet? Miekan löytäminen, takominen ja käyttäminen”, ei suom.)

Se mitä painotetaan Peruskiven kolmannessa osassa – jota voisi kutsua “älylliseksi” tai “ajattelemisen” osaksi – on “ajatusrauha”. Rauha, tyyneys on armoa, jota Neitsyt Sofian Pyhä Sielu -aspekti tarjoaa ajattelussa. Se rauhoittaa aistien toimintaa. Se on ajattelun tyynnyttävää kykyä, joka rauhoittaa tunteiden raivoavan meren. Tämä ajattelun naisinen laatu herättää mietiskelevän tunnelman, jossa antaumus ja ajattelu vapaasti sekoittuvat keskenään. Tarvitsee vain palauttaa mieleen kuva Mariasta Matteuksen evankeliumissa, mietiskelevän Jeesuksen äidin kuva, saadakseen tunteen ajattelun naisisesta laadusta. Tässä näemme ajattelun ja havainnoinnin yhteen liittymisen “hengenkatsomisessa ajatusrauhassa” – Pyhän Hengen ja Pyhän Sielun aktiivisen ja passiivisen periaatteen. Niistä tulee leivän ja viinin sakramentti, “kuiva” ja “kostea” ravinto sielulle. Viiniin kastettu leipä, jonka Jeesus antoi opetuslapsilleen niin sanotulla viimeisellä ehtoollisella, edustaa “kostean” havainnon ja “kuivan” käsitteen elävyyden yhteenliittymistä. Kostea havainto vastaanottaa muotoa ja rakennetta kuivalta kästteeltä, ja kuiva käsite vastaanottaa elämää kostelta havainnolta – kommuunion ydin. Rudolf Steiner sanoi tämän ajattelusta: “Ajattelu on ihmisen kommuunio. Tiedosta, kun se on todellista tietoa, tulee sakramentti”. Tässä me selvästi näemme Pyhän Hengen yhtyvän Pyhän Sielun, Neitsyt Sofian kolmannen aspektin, kanssa “rauhassa” synnyttääkseen “elävää ajattelua”, jota “lahjoitetaan omalle minälle”.

Neitsyt Sofia Peruskiven neljännessä säkeistössä

Se, mittä on kuvattu niin suuresti, niin mahtavasti Peruskivi-meditaation kolmessa ensimäisessä säkeistössä, on kuva kolmesta sielunjäsenestä: ihmisen tahdon-, tunteen- ja ajattelunelimestä suhteessa niiden kosmisiin vastinpareihin: Isään ja Äitiin, Poikaan (Kristukseen) ja Tyttäreen (Sofiaan) ja Pyhään Henkeen ja Pyhään Sieluun. Näissä kolmessa säkeistössä näitä sielun elementtejä käsitellään erikseen, osissa toisistaan erillään selkeyden vuoksi, mutta niistä puuttuu tietty yhteys, joka annetaan Peruskiven viimeisessä neljännessä säkeistössä. Tällä ei tarkoiteta että yhteyttä ei olisi aiemmin kuvattu. Olemme osoittaneet jokaisessa säkeistössä sen, mitä voisimme kutsua olentojen pystysuoraksi yhteydeksi viitaten kuhunkin eri säkeistöön eli sielunjäseniin korkeampine henkisine vastinpareineen kolmessa hierarkisessa aluessa, joita kutsutaan Voimahengiksi, Valohengiksi ja Sieluhengiksi. Myös merkittävällä tavalla kussakin säkeistössä tulee yhteen ihmisminä ja maailmanminä ruumiin, sielun ja hengen tasoilla. Mutta emme näe näiden kolmen sielunjäsenen vaakasuoraa yhteyttä ennen  kuin pääsemme neljänteen säkeistöön¹³Paitsi kolmessa lausessaa, jotka päättävät kunkin kolmesta säkeistöstä, mutta joita ei tässä artikkelissa käsitellä: ”Sen kuulevat elementtien henget idässä, lännessä, pohjoisessa, etelässä. Ihmiset sen kuulkoot.” Paljon voisi sanoa tässä kuvatusta horisontaalisesta yhteydestä, mutta sitä täytyy valaista jossain tulevassa artikkelissa.. Kunkin säkeistön osien tulee yhdistyä horisontaalisesti luodakseen kokonaisuuden, harmonisen yhtenäisyyden, dynaamisen kuvan – pohjimmiltaan suuremman henkisen olennon. Tuo henkinen olento on Isis-Sofia, kolmiosainen olento, josta olemme puhuneet paljon aiemmissa tutkimuksissa¹⁴”The Foundation Stone as the Being of Isis-Sophia: Some Results from Working with the Foundation Stone Meditation”, Starlight-lehdessä, Advent 2017, Vol. 17, No. 2, ss. 38-46 sekä toinen tämän kirjoittajan artikkeli ”The Revelation of the Threefold Sophia: As Key to Meeting Christ in the Etheric”, Starlight-lehdessä, Advent 2018, Vol. 18, No. 2, ss.41-53., jolle venäläinen sofiologi Pavel Florenski on antanut moton Omnia Conjugo – Minä yhdistän kaiken. Ja Isis-Sofian kosmisella henkisellä olennolla, jonka tehtävänä on yhdistää erillään olevat sielunjäsenemme häneen itseensä, on mainen heijastuma, mikrokosminen Neitsyt Sofia, puhdistunut ja yhdistynyt ihmissielu.

Jos työskentelemme oikealla tavalla Peruskiven kanssa, näemme ja tunnemme tämän suuren olennon virtaavien tahdonvoimien voiman läpäisevän meidän tahtomme, tunteemme ja ajattelumme. Noita virtaavia voimia kuvataan Johanneksen Ilmestyskirjan 12. luvussa sanoilla: “auringolla vaatetettu nainen, kuu jalkojensa alla ja päässään kahdentoista tähden kruunu”, joka on Kristuksen eteeriselle alueelle tulon lähettiläs. Tämä Isis-Sofia -olento, kuten aiemmin huomautettiin, ilmenee mikrokosmisesti Neitsyt Sofian viisautena ihmissielussa synnyttäen ihmisminän sielun kolmella tasolla.

Peruskivimeditaation viimeinen (neljäs) säkeistö puhuu Neitsyt Sofiasta yksittäisenä olentona, ykseytenä, joka toimii harmonisesti ihmisessä, ja myös jälleen, kuten on totta yleisesti ottaen suhteessa naisisuteen, vähemmän huomiota herättävällä tavalla. Neljännen säkeistön jälkimmäisessä puoliskossa luemme: “Jumalallinen valo, Kristus-aurinko, lämmitä meidän sydämemme, valaise meidän päämme, että hyväksi tulisi se, mitä me sydämestämme käsin perustamme, se, mitä me päästämme käsin tavoitteeseen suunnata tahdomme”. Tässä meillä on kaunis kuva ihmisen kolmesta sielunjäsenestä, jotka työskentelevät yhdessä, ja joita puhuteltiin Peruskiven kolmessa ensimmäisessä säkeistössä. Kristus-auringon ja Neitsyt Sofian (sielun) yhdistyminen viimeistellään sanoilla: “Lämmitä meidän sydämemme” (viitaten toiseen säkeistöön, rytmiseen järjestelmään), “Valaise meidän päämme” (viitaten kolmanteen säkeistöön, aisti-hermojärjestelmään), “Että hyväksi tulisi” (viitaten ensimmäiseen säkeistöön, ruuansulatus-raajajärjestelmään). Tällä kertaa viittaukset ihmisen kolmeen sielunjäseneen löydetään YHDESSÄ kuvaten lopullista yhdistymistä, täyttymyksellistä henosista (yhdistymistä), joka tarkoittaa vihkimyksen päätösvaihetta ihmislämmössä, henki-itseyteen saapuvan, siihen kohonneen ihmisminuuden tulta.

Yhteenveto

Olemme pyrkineet tässä artikkelissa tiivistämään Peruskiven kolmesta ensimmäisestä säkeistöstä Neitsyt Sofian, puhtaan ihmissielun, olennaisia puolia tai laatuja. Neitsyt Sofian kuva yhdistymässä kolmiosaisen hengen kanssa tiivistyy sanoihin: “Harjoita hengenmuistamista sielunsyvyyksissä; Harjoita hengen läsnäolevaa harkintaa sielun tasapainossa; ja Harjoita hengenkatsomista ajatusrauhassa”. Syvyyden, tasapainon ja rauhan naisiset laadut ovat aivan erityisen tärkeitä suhteessa sielun kykyyn yhdistyä henkeen. Ihmissielu (Neitsyt Sofia) yhdistyneenä henkeen, on sielu, joka on rauhassa sekä sisäisen että ulkoisen maailman kanssa – äärimmäisen siunattuna ja asettuneena palvelemaan henkeä vapaana, “että hyväksi tulisi se, mitä me sydämestämme käsin perustamme, se, mitä me päästämme käsin tavoitteeseen suunnata tahdomme”.

Neitsyt Sofia synnyttää meissä henki-itsen, Kristuksen läpäisemän astraaliruumiin – Paavalin kutsuman Kristuksen sinussa.

Olemme edellä osoittaneet, kuinka viimeinen säkeistö (neljäs) yhdistyy kolmeen ensimmäiseen säkeistöön. Lisäisin tähän vain ”me”-sanan tunnistamisen. Siis jälleen “että hyväksi tulisi se, mitä ME sydämestämme käsin perustamme, se, mitä ME päästämme käsin tavoitteeseen suunnata tahdomme”. Mitä tärkein sana tässä yhteydessä! Tässä Peruskiven neljännessä ja viimeisessä säkeistössä ulotetaan yhteenliittyminen, vihkimys, “henosis”, yhteisön tasolle. Neitsyt Sofian yhteenliittävä laatu laajenee niiden sielujen yhteisöön, jotka ovat löytäneet Neitsyen voiman itsessään. Neitsyt Sofia synnyttää meissä henki-itsen, Kristuksen läpäisemän astraaliruumiin – Paavalin kutsuman Kristuksen sinussa.

Katsoessamme kaivaten kohti tulevaa Filadelfian kuudennen kulttuurikauden yhteisöä – veljellisen/sisarellisen rakkauden kaupunkia – voimme käsittää, että vain Neitsyt Sofia voi suoda meille tuon näyn armon, jota Daniel Andrejev kutsui Rauhan ruusuksi. Ainoastaan Äidin, Tyttären ja Pyhän Sielun avulla eroavaisuudet, jotka pitävät ihmiset erillään toisistaan, erilaisuudet, jotka ovat yhtä moninaiset kuin jokikinen ihminen, erilaisuudet, jotka menneiden inkarnaatioidemme karma on kirjoittanut – ainoastaan Neitsyt Sofian avulla voimme toivoa tulevamme yhteen. Hänen vihkimyksensä kautta, kuten näemme sen kuvattuna Peruskivessä, voimme muuntaa ihmiskuntaa erottavat erilaisuudet yhdistäväksi moninaisuudeksi, ihmisten eläväksi yhteisöksi aivan kuten ruusun terälehdet ovat liittyneet yhteen. Neitsyt Sofian lahja vihkimyksen kautta muuntaa meidän erityisyytemme yksilöinä yhdistäväksi, ylentäväksi voimaksi, niin kuin tähtien paljous yllämme liekehtien ilmaisee tutulla lämmöllä ja viisaudella Jumalan pysyvää rakkautta näkyvänä joka yö ja näkymättömänä joka päivä.