Ihminen itse on vastaus
Eristäytyminen ei tietenkään ollut ratkaisu. Valtaosa ihmiskuntaa ihmettelee, mikä länsimaailmaa oikein vaivaa. Mutta yhtälailla ongelmallista olisi vaipua takaisin maagiseen yhteisöllisyyteen, kalliisti saavutetun itsenäisyytensä ja yksilöllisyytensä menettäen. ”Eurooppalainen kulttuurivaihe” on tullut (k)antamaan tämän virikkeen huomispäivän maailmaan. Yksilöllistyneen tietoisuuden on silloin muuntauduttava kohti hengen yhteisöllisyyttä. Aikaa siihen kuluu vielä satoja ellei tuhansia vuosia, joten koetuksen kestäminen on osa vihkimystä.
Myytti ja politiikka eivät oikein tule toimeen keskenään, suhde niiden välillä on silti olemassa. Henkinen rakkaus tai ystävyys voisi olla tähden kaltainen ideaali. Kristinuskokin on myyttinen tosiasia. Voimme vaikuttaa siihen, millaisia myyttikuvia vaalimme, miten tahdomme olla näiden virtausten keskellä. Vaikea kysymyshän se on.
Vertailun kohteeksi voi ottaa Alfred Rosenbergin myytin 20. vuosisadasta, jossa todetaan saksalaisen kulttuurin hengen olleen luciferista, vastakohtana juutalaisuudelle, jota hän syyttää saatanallisuudesta. Merkillistä on, kuinka Steinerkin painotti juutalaisten (Jumalasuhteen) ja Luciferin välistä vihollisuutta. Kristinuskon historiallista suhtautumista Saatanaan on puitu rikkiviisaasti, dualismin ongelmaa korostaen. Tämä varsin erilainen suhde vastavoimiin on näkynyt hyvässä / pahassa, joskus hyödyksi, usein haitaksi. Esoteerisen ymmärryksen lisääntyessä näidenkin aiheiden merkitys avartuu? Kyse on pohjimmiltaan yhä tietoisuuden kehittymisestä, jolloin väkivaltaiset vastakkainasettelut vähenevät? Ja taistelu pahaa vastaan on ihmisen sielun sisäistä kamppailua? Sitäkään ei ymmärretä, vaikka on jo black metal cliché. Ulkoisessa maailmassa kaikki näyttäytyy liiankin monissa eri muodoissa. Tie on avoin helvettiä myöten kenelle tahansa, niin maiden välillä kuin yksilötasollakin.
Walter Johannes Steinin Maailmanhistoriaa Pyhän Graalin Valossa ja Trevor Ravenscroftin teoksia ei tarvita ymmärtämään (vaikka fiktion ja todellisen tiedon välinen epäsuhta onkin arveluttavaa), kuinka natsiaate ja fasismi ovat sovinismin jatkoa. Yhteys alempiin seksuaalisiin voimiin on ilmeinen, vaikka tokihan Steinerkin sen totesi. Aikamme (2020-luku) on yli-seksualisoitunut ja äärimmäisen X.X.X.X. Tätäkään ongelmaa ei voi välttää, se on kohdattava täydessä vapaudessa kokien. Ainoana keinona on jokaisen itse yrittää selvittää, miten tulee suhtautua. Moraaliset käskyt eivät ole toimineet enää Kantin jälkeen ja niiden merkitys lopulta häipyy olemattomiin. Meille jää vain yksilön omantunnon voima. Muut vaihtoehdot ovat toinen toistaan huonompia. Henkinen tie voi johdattaa kohti jotain parempaa, mutta sen toteutuminen on ajan tai kohtalon alaista.
Wolfram Eilenbergerin Taikurien aika kuvaa ratkaisun hetkiä, 1920-luvun suurten ajattelijoiden kehitystä ja mahdollisuuksia ennen maailmanlaajuista katastrofia. Eilenbergerin kirjassa vaeltaa myös Heidegger, joka omisti Kantia ja metafysiikan ongelmaa käsittelevän teoksensa (1929) Max Schelerille. Lisäksi nuorena Heideggerilla oli jonkinlainen kosketus Franz Brentanoon, erään oppi-isän suosittelemana. Sama henkilö tosin vaikutti myös hänen antisemitismiinsä, joka tuli uudelleen esiin hiljattain julkaistujen Mustien Kirjojen myötä.
Saksalaisen myyttisen kulttuurihengen kautta olemisen mysteeriä voi ajatella toisin käsittein kuin kabbalistisessa maailmankuvassa. Mutta aihepiiri säilyy runollisesti lähestyttävänä. Elämänpuun mystiset oksat (tai ”paikat”) liittyvät olemisen ja olevan yhteen saattamiseen, jumalallisen ja inhimillisen kohdatessa. Tämä on se toivo, josta Paul Celan puhui. Ihminen itse on vastaus maailman-arvoitukseen. ”Minä olen se, joka on ’Minä olen’”.
Heidegger oli sisäistänyt jotain olennaista siitä, mitä ”Olemisen” kysymykseen liittyy. Celan kantoi puolestaan ”Minän” taakkaa, jonka Heidegger oli jättänyt tien viereen. Runoilija ei kestänyt sen tyhjyyden painoa ilman olemisen voimaa, mistä häntä ei voida syyttää. Vaikka yhä kuuluu ääniä, jotka haluaisivat korottaa yhden ja langettaa maan alle toisen, ongelmaa ei voi ratkaista niin. Celanin ja Heideggerin kohdalla vastaus on jaettuna kahteen. Yksi on ”Minä”, toinen ”Oleminen”. Yhdessä he ovat kuin ”Minä olen”.
Ahdistuspolku, Hamina kesällä 2017. Kuva: Laura Vilva.
Otsikon kuvassa Vincent van Gogh: Kengät (1886). Tarina kertoo, että van Gogh osti kirpputorilta Pariisissa vanhat kengät, laittoi ne jalkaansa ja käveli jonkin aikaa. Sen jälkeen hän maalasi kuvan. Martin Heidegger puhui 1935/6 pitämillään luennoilla Der Ursprung des Kunstwerkes (suom. Taideteoksen alkuperä) Vincent van Goghin maalauksesta: ”emme voi edes todeta missä kengät ovat. Tätä paria talonpoikaiskenkiä ympäröi vain epämääräinen tila, ei mitään mihin tarkoitukseen ja yhteyteen ne voisivat kuulua… […] Pohjien alle työntyy peltotien yksinäisyys painuvassa illassa. Jalkineessa värähtelee maan vaitelias kutsu, sen hiljaa lahjoittama kypsyvä vilja… […] Jos oleva avautuu teoksessa siihen mitä ja miten se on, niin siinä on tekeillä totuuden tapahtuminen. Olevan totuus on asettunut teokseen….”
Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.
Joh. 1:1