Rudolf Steinerin kuolinvuoteen äärellä 30.3. 1925 & In Memoriam
Ateljeessa Rudolf Steiner lepäsi kuolleena vuoteellaan. Haluan yrittää kertoa, mitä hänen henkensä minulle silloin ilmaisi. Siitä tulee hapuilua, sillä vain armoitettu runoilija pystyy sanomaan sanomattoman….. Siinä oli kuva jumalten ilosta ja ihmisen kärsimyksestä. “Jumalan ystävä ja ihmiskunnan johtaja”, kuten Albert Steffen häntä luonnehti, oli kuollut. Ulkona luonnossa jumalat viettivät juhlaa, koska suuri ihmiskunnan johtaja tuli heidän luokseen. Sisällä, kuolinvuoteen äärellä, ihmiset surivat, koska heiltä oli otettu Jumalan ystävä. Ulkona oli tulossa kevät. Linnut alkoivat yhtäkkiä laulaa. Ylösnousemuksen ilo eli kasveissa ja eläimissä. Ylösnousemuksen ilo etsi tiensä ihmiseen, kulki hänen aisteihinsa ja laskeutui alas hänen sydämeensä.
Sisällä kuolinvuoteen äärellä seisoivat surevat ja katsoivat tuskaisina kalliita kasvoja. Muistot nousivat, heidän elämänsä kauneimmat ja jaloimmat. Kaikki katsoivat näitä kasvoja. Kaikilla oli suhde näihin kasvoihin. Tuska sykki heidän sieluissaan, patoutui heidän sydämiinsä…. Siinä kohtasivat toisensa ylösnousemusilo ja kuolemantuska. Jumalten ilo ja ihmisen kärsimys.
Miten ihmeelliseltä hän ensimmäisenä päivänä kuolemansa jälkeen näytti! Kuin kevyessä unessa, rauhallisena, aistiherkkänä. Kuin hän hetkenä minä hyvänsä voisi kertoa, mitä hänen henkensä tuolla ylhäällä jumalten luona koki. Hänen kuolemansa oli rukous, niin meille kerrottiin. Tuntikausia hän makasi mitä syvimmässä mietinnässä kaukaisiin etäisyyksiin katsoen. Sitten hänen mietinnästään tuli yhä enemmän rukousta. Hän makasi hiljaa ja liikkumattomana kädet yhteen liitettyinä. Vain joitakin lempeitä sanoja hän puhui vielä ystävälleen ja hoitajalleen, rouva tri Wegmanille. Vasta tuntien kuluttua hän sulki silmänsä ja kuoli. Ilman kuolinkamppailua. Hänen rukouksensa Maan päällä oli päättynyt.
Mutta meille se oli kuin hänen henkensä rukoilisi edelleen. Kuin hänen mahtava rukouksensa olisi kulkenut surevien sydäntemme kautta. Ja siellä, missä sydämissämme oli ylösnousemusiloa ja kuolemantuskaa, siellä puhkesi jotakin kukkaan ja leijui, hänen rukouksensa kantamana, ylös korkeuteen. Ja jokaisen kiitosrukouksesta, kaikista yhdessä, tuli itseensä luottava, varma tulevaisuudenkuva.
Toisena päivänä hän näytti minusta erilaiselta. Nyt hänen läpihenkistyneillä kasvoillaan oli tuskan varjo. Oli kuin kaikista maista yhteen virtaavien monien satojen ystävien tuska olisi peilautunut näiltä kasvoilta. Nyt oli vaikeampi kokea ylösnousemusiloa. Mutta hänen loistava otsansa sai vakavan-iloiset ajatukset leijumaan juhlallisesti pois.
Sitten tuli kolmas päivä. Taas oli tapahtunut muutos. Nyt näki edessään pyhimyksen kasvot. Tuskattomat ja synnittömät. Kasvot, jotka näyttivät yli-inhimillisen suurilta, mutta samalla sisälsivät pienessä kaiken, mikä on hyvää ja totta. Saavuttamattoman kauas meistä etääntyneinä, mutta samalla aivan lähellä. Jumalallisina, mutta kaiken inhimillisen sisältävinä. Hänen jalo otsansa oli loistavampi kuin aiemmin. Syvällä olevat silmät ilmaisivat maailmansalaisuuksia. Hänen kaunis suunsa puhui maailmankieltä. Koskaan ei nähnyt sellaisia käsiä. Ne olivat voimakkaat kuin raskaaseen työhön tottuneella. Mutta ne olivat viimeiseen lihassäikeeseen saakka henkistyneet. Hän veisti niillä kovaa puuta. Hän kirjoitti niillä selkeää, kevyttä käsialaansa. Lukemattomat ovat yhä uudelleen ojentaneet hänelle kätensä, ja kaikki ovat tunteneet sen kuin siunauksena…..
Kuusi lääkäriä ja neljä muuta tri Steinerin läheistä, kaksi aina kerrallaan, sai viimeisenä yönä pitää yövartiota. Viettämämme tunnit olivat unohtumattoman kauniita ja pyhiä. Oli hiljainen, rauhallinen kevätyö. Kuu loisti kuin aurinko. Mustat, demoniset pilvihahmot yrittivät aina uudelleen peittää sen loisteen, mutta aina uudelleen se heijasti auringon valoa Maahan. Ateljeessa, nyt arkussa, unohtumaton vainaja. Ympärillä paloivat kynttilät ja loivat kultaisen loisteen mustalle arkulle. Kukkien tuoksu kohosi puhuen herkkää sielunkieltä. Suurena ja vaieten seisoi jalkopäässä Kristus-veistos maailman kohtaloihin eleellään viitaten. Me seisoimme vartiossa arkun vasemmalla ja oikealla puolella valvoen kynttilänliekkejä, niin että ne saattoivat palaa tasaisesti ja rauhallisesti. Miten vieraalta ja salaperäiseltä kaikki näytti. Ja samalla niin tutulta. Kynttilän valossa sukelsi esiin kuvia ikivanhasta menneisyydestä kimaltaen hopean lailla. Jo silloin…..
Sitten yhtäkkiä tiesimme: tämä on yliaikainen tapahtuma. Se viittaa ikiaikaiseen menneisyyteen, se viittaa kaukaisimpaan tulevaisuuteen. Menneisyys ja tulevaisuus sulautuivat yhteen ja muodostivat näin, yhteen liittyneinä, ikuisen, makrokosmisen kuvan – jumalallisesta ihmisen johdatuksesta ja ihmisen maailmantehtävästä.
Ystävät tulivat sitten valamaan kuolinnaamion. Seisoimme vaieten ympärillä. Ja kun näytti siltä, että naamio oli jo hyvä, ajattelimme ilolla: Jumalan kiitos, nyt monet voivat vielä kautta vuosisatojen nähdä tämän syvimmän viisauden, lämpimimmän rakkauden ja suurimman pyhyyden ilmennyksen.
Jo varhain lauloivat linnut aamuhämärässä. Me tiesimme, että on tulossa vaikeat ajat. Mutta jokaiselle, joka on surevassa sydämessään ollut mukana kokemassa ylösnousemuksen juhlan, vaikeat ajat tulevat olemaan koettelemuksia, sielun koettelemuksia, jotka hän tulee kestämään.
(Steinerin valokuvasi Otto Rietmann vuonna 1923)
Kirjasta Wir erlebten Rudolf Steiner – Erinnerungen seiner Schüler, Verlag Freises Geistesleben 1956. Ote on loppuosa kirjan viimeisestä luvusta “Rudolf Steiner in Holland”
Suomennos Maarit Holttinen
In Memoriam
Vuoden 1925 maaliskuun kolmantenakymmenentenä katkesi kiinne suuren yksilön, Rudolf Steinerin, henkisen olemuksen ja tämän maallisen majan välillä. Vaatimaton paikkakunta, Dornach Sveitsissä, sen totesi, ja erinäiset Rudolf Steinerin ystävät kautta maailman vastaanottivat hiljaisin, syvin tunnoin tämän henkisten maailmoiden antaman päätöksen.
Suuri maailma ei sitä huomioinut. – – – Mitään aukkoa ei syntynyt ajan tulvivaan, kiihkeään elämään. Kaikki kulki entistä uraansa, samoissa merkeissä kuin ennenkin, samassa itsekkäänsokeassa eteenpäinpyrkimyksessä, jossa veljen uuras ponnistelu jää veljeltä huomaamatta, jossa lähimmäisen tuskainen avunpyyntö hukkuu kanssaihmisten riehakkaaseen piirileikkiin.
Eihän muutoin voinut ollakaan suurin piirtein katsottuna. Mutta kuinka moni harmaa tie olisi voinut käydä kukkaiseksi, jos tien kulkija olisi edes luonut silmäyksen niihin sekä henkisen että aineellisen elämän toimiin, joita Rudolf Steinerin työ oli istuttanut elämän pohjamultiin, kaikkien elämänilmausten taimilavoihin. – – Niin monen moni olisi voinut nähdä nuo taimet, jotka kylvettiin ihmiskunnan tulevaisuutta varten; niin monen moni olisi hengessään aavistanut niitten puhjennan muodot.
Rudolf Steinerin elämäntyö ei ole niitä, jotka hiljalleen sammuvat, joilta puuttuu olemassaolon ja kehityksen edellytykset. Siellä, missä sen ensi siemenet on kylvetty ja taimet istutettu, on puutarhureita, jotka hoitavat niitä edelleen loputtomalla rakkaudella ja väsymättömällä uutteruudella. Siellä tekevät vaalinta- ja kehittämistyötään kaikkien mahdollisten taidemuotojen harrastajat, kaikkien käytännönalojen ahertajat, lääkärit, opettajat, liike- ja ammattimiehet, maanviljelijät y.m. Siellä virtautetaan henkinen voima käytännölliseen elämään, luodaan elämäntoiminnan muotoja, joista henkii ihmisolemuksen oikea tuntemus ja synnytetään tämän tuntemuksen pohjalta näin oikean kehityksen aikaansaannos. – –
Suomi saa syrjäisen asemansa vuoksi usein jäädä odottamaan rajansa ulkopuolella ilmenneitä uusia virtauksia. Niin se on saanut tässäkin asiassa. Pieni on vielä se piiri, joka tässä pienoisessa maassa osittain tuntee Rudolf Steinerin valtavaa työtä. Mutta aikaa myöten toinen siellä, toinen täällä Suomenkin pienessä piirissä tauottaa hetkeksi ulkonaisen elämänsä kuumeisen kiireen ja pysähtyy katselemaan Rudolf Steinerin luomusta ja löytää silloin sen, mitä hän on kaivannut ja turhaan muualta etsinyt.
K.V.
(Kirjoitus on julkaistu Antroposofia – henkitieteellinen aikakauskirja -lehden 1/1926 numerossa. Lehteä julkaistiin vuosina 1922-1924 ja 1926-1935. Nimimerkki K.V. lienee K. Virtakallio, joka toimi Yleisen Antroposofisen Seuran Suomalaisen osaston sihteerinä 1920-luvulla. Tekstiä hieman lyhentänyt R.N.)
Kaikki Antroposofia-lehdet vuosilta 1922-1935 löytyvät kansalliskirjaston digiarkistosta
https://digi.kansalliskirjasto.fi/search?title=fk00095&orderBy=DATE
(Lämmin kiitos Aatman Seppo Aallolle oheisen linkin lähettämisestä Takojalle)