Taide luo sillan aineellisen ja henkisen maailman välille

Luonto on kirvoittanut ihmisessä taiteen luovuuden

Ennenkuin ihmisestä kehityksensä alkuaikoina tuli itseohjautuva ja itsestä käsin luova olento, hän näki Luojan luoman luonnon ympärillään, sen kauneuden, värien ja muotojen sopusointuisuuden ja koki sen elämänvoiman itsessään. Itsekin luotuna olentona ihminen eli luovissa voimissa ja luomisen tarve ja kyky heräsi hänessä.

Kaikki käytännön keksinnöt edellyttävät luovuutta. Mutta luonnon näkymät, Luojan taide kirvoitti esiin tarpeen luoda itsekin kauneutta eli sellaista, josta ei ollut hyötyä käytännön päivittäisessä elämässä, elannon hankkimisessa, vaan pelkästä kauneuden kaipuusta. Syntyi taide, joka on ihmisen vapain alue, ihmisyyden manifestaatio. Värit, muodot, tuoksut, liikkeet eivät ole luonnossa missään irrallisina, erikseen, peräkkäin, vaan ne liittyvät aina toisiinsa muodostaen orgaanisia kokonaisuuksia, organismeja.

Johann Wolfgang von Goethen ja myöhemmin Rudolf Steinerin mukaan luonnon luovaa voimaa ei ole käytetty loppuun luonnon jatkuvassa luomistyössä ja sen ylläpitämisessä, vaan elämänvoimien luova kapasiteetti on ehtymätöntä, niissä on paljon ylijäämää. Tähän luovien orgaanisten elämänvoimien voimakenttään taiteilja sukeltaa ja luo aineellisen eli aistittavan elementin uuteen asuun, jossa orgaaniset lainalaisuudet ilmenevät – ja tekee siten taidettaan – tuoden näkyväksi, kuultavaksi, koettavaksi ihmisen luoman uuden olevaisuuden tason, ikään kuin uuden luonnon Luojan luoman luonnon rinnalle.

”Kauneus (taide) on niiden salaisten (yliaististen) luonnonlakien ilmaus, jotka ilman tätä ilmennystään olisivat jääneet ikuisesti salatuiksi.” – Johann Wolfgang von Goethe

Aidon taiteen kriteerin tulisi olla, että taideteoksen kokonaisuus on orgaaninen. Kuten luonto on harmoninen kokonaisuus, niin on myös onnistuessaan taiteilijan luomus. Kuten luontokokemus on elävöittävä, harmonisoiva, myös aidon taiteen vaikutus on elämäntunnetta, elämänlaatua kohottava, sanalla sanoen terapeuttinen. Toinen aidon taiteen kriteeri voisi olla, että se on terapeuttista.

Orgaaniset voimat ovat elämänvoimia, eetterivoimia, jotka saavat aikaan elollisten olentojen kasvun, muotoutumisen ja muodonmuutokset. Niin kuin ei yliaististen elämänvoimien käsitettä ole julkisessa keskustelussa, tiedemaailmassa (virallisesti) olemassa, ei mainitsemani aidon taiteen kriteeri, orgaanisuus, elä nykyisessä taidemaailmassa – ja näin ollen siinä vallitsee totaalinen kaaos, orgaanisuuden vastakohta. Mitä tahansa voidaan kutsua julkisesti taiteeksi niin visuaalisen kuin musiikin tai näyttämötaiteiden, varsinkin tanssin alalla.

Mistä paikan henki muodostuu?

On harvinaista, että nykyihminen  näkee luonnossa nk. elementaariolentoja. Mutta jos hän herkistää taiteellisen tuntonsa jonkun luonnonilmiön, luonnon näkymän edessä ja kokee sen laadullisuuden, puhuttelevuuden, kokee ylipäätään sen olemuksellisuuden, ei siitä ole pitkä matka kokea se olentoina. Ja niin muinaiset suomalaiset kokivat ja näkivät imaginatiivisin katsein luonnon täynnä luonnonolentoja, haltijoita, jotka liittyivät toisiinsa erilaisissa tapahtumissa, tarinoissa. Niissä ei voi luontoa erottaa taiteesta. 

Vaikka luonto on monin paikoin köyhtynyt elinvoimaisuudessaan, elementaariolennot edelleen elävät ja toimivat ainakin siellä, missä on alkuperäisesti säilynyttä luontoa. Ja sitä on tuntuvasti esimerkiksi Kolin luonnossa.

Paikan henkeä on luomassa ennen kaikkea sen elämä, näkyvä ja näkymätön elementaarisuus, sen tuntuva elämänvoima. Mutta myös kaikki se, mitä ihminen paikassa on aikojen saatossa tehnyt, ajatellut ja tuntenut, hänen henkinen voimansa, kaikki on painautunut paikan ilmapiiriin, atmosfääriin. Erittäin voimallisesti on paikan henkeen valautunut kaiken siellä tapahtuneen vihkimystoiminnan voima. Ja sellaista on Seppo Huunosen tutkimuksen mukaan tapahtunut Kolin vuorella.

(Artikkeli on julkaistu Takojan numerossa 1/2024)