Antroposofia ja tietoisuussielun ajan haasteet – Reijo Wileniuksen haastattelu 90-luvulta

Mikä Antroposofisen seuran tilanne on tänä päivänä?

Arvelen, että Antroposofisen seuran tulisi kehittyä yhä enemmän aloiteseuraksi, joka ei suvaitse minkäänlaista ohjailua. Tämä vaatii suurempaa suvaitsevaisuutta ja yhteistyökykyä, muutoin liike on matkalla kohti hajoamista.

   Vuosituhannen vaihteen tilanteeseen kuuluu myös vastustuksen lisääntyminen ulkoapäin, jolloin seuran ympärille haluttaisiin rakentaa Berliinin muuri – rasismiin ja epäkristillisyyteen liittyvien ja muiden vastaavien syytösten avulla – jotta potentiaalisia antroposofeja estettäisiin löytämästä tietä seuraan.

   Kenties tätä muuria rakennetaan myös sisältäpäin – yhä säilyneiden sekretismin eli salamyhkäisyyden ja dogmatismin jäänteiden vuoksi sekä syytöksin, joiden mukaan jollain olisi yhteyksiä vieraisiin henkisiin virtauksiin. Ei kukaan tietoisuussielun ajan moderni, vapaa ihminen halua mielellään liittyä sellaiseen yhteyteen, jossa vallitsee tällainen tunnelma. Ehkä tämä on antanut aihetta viime vuosien hälyttäville ilmiöille, kuten esimerkiksi jäsenmäärän ja myös koulutuksiin hakeutumisen vähenemiselle.

   Minulla on vaikutelma, että antroposofinen liike on kehittynyt 1900-luvun alusta lähtien ihmisen sielunolemusten kautta. Ensin se oli aistimussielun liike, joka otti antroposofian vastaan eräänlaisena henkisenä ilmoituksena. Sen jälkeen tultiin äly- ja tunnesielun vaiheeseen, jolloin antroposofiaa omaksuttiin ja analysoitiin pikemminkin oppina. Vasta vähitellen se kehittyy kohti tietoisuussielun antroposofiaa. Tämä on yleinen historiallinen lainalaisuus.

   Nämä aiemmat vaiheet ovat kenties langettaneet antroposofian ylle oman varjonsa: ensimmäinen tendenssin sekretismiin, toinen tendenssin dogmatismiin ja muihin suuntauksiin kohdistuvaan pelkoon. Kolmannen vaiheen ilmiöt ovat alkaneet tulla esiin laajemmin vasta 80-luvulla. Tämä merkitsee sitä, että myös antroposofi[a]n käsite muuttuu jatkuvasti. Tietoisuussielun ajan antroposofilla on enemmän luottamusta omaan kokemukseensa maailmasta. Tämä kokemus on tavattoman rikas, se on sisäinen ja henkinen.

   On kuitenkin olemassa eräitä tätä kokemusta estäviä tekijöitä: ensinnäkin luonnontieteellinen ajattelutapa, joka tukeutuu yksinomaan välittömän kokemuksen määrättyihin, nimittäin mitattavissa oleviin laadullisuuksiin; toiseksi New Age-liike, joka suuntautuu pikemminkin merkillisiin paranormaaleihin kokemuksiin, jolloin luontoon, maailmaan ja ihmiseen kohdistuvaa välitöntä kokemusta väheksytään.

   Tietoisuussielun vaiheessa antroposofia käsitetään nimenomaan harjoitus- ja koulutustienä. Erityisesti Jörgen Smit aloitti toimia tähän suuntaan. Kokemusta maailmasta voidaan syventää harjoittelun avulla, ja se voidaan läpäistä henkisellä ajattelulla. Christoph Lindenberg on kuvannut tätä eräässä kirjoituksessaan käänteentekevällä tavalla.

   Jos antroposofiaan suhtaudutaan – jäänteenä aiemmasta vaiheesta – etupäässä oppina, muodostuu eräänlainen verho oman kokemuksen ja maailman välille. Tämä verho katoaa, kun hengentieteen sisältö käsitetään pikemminkin ajattelun harjoittelumateriaalina.

   Henkinen ajattelu muodostuu hengentieteen sisällön avulla, niin että ajattelu voi todella läpäistä oman kokemuksen maailmasta. Myös tällä vaiheella on kuitenkin omat varjopuolensa. Tietoisuussielun myötä ihmisestä tulee yksinäinen, jolloin voi syntyä subjektivismin pesäkkeitä. Sen vuoksi on välttämätöntä, että muuan hyve kasvaa sekä seuran sisällä että sen ulkopuolella, nimittäin kiinnostus toista ihmistä kohtaan.

Kuinka Suomen antroposofinen liitto harjoittaa tätä hyvettä? Millaisten virtausten ja ihmisten kanssa teillä on henkilökohtaisia yhteyksiä?

Minun on aluksi kerrottava jotain omasta elämästäni. Olin 20-vuotias liittyessäni seuran jäseneksi. Tuohon aikaan suomalainen seura oli pieni, vielä ei ollut olemassa mitään instituutioita, ja minun oli työskenneltävä liikkeen ulkopuolella. Opetin filosofiaa työväenopistossa, teatterikorkeakoulussa ja kauppakorkeakoulussa. Silloin syntyivät ensimmäiset kontaktit antroposofian ulkopuolelle.

   Sitten Suomeen perustettiin ensimmäinen steinerkoulu, jossa toimin 1961 lähtien luokanopettajana ja myöhemmin aineopettajana. Valmistuin filosofian tohtoriksi 1963. Vuosi 1966 merkitsi ratkaisevaa askelta ulkopuolisten kontaktieni saralla. Samana vuonna, kun aloitin Antroposofisen liiton pääsihteerinä, minut nimitettiin myös Suomen Teiniliiton kuraattoriksi. Se oli valtavan suuri liitto, johon kuului noin 100 000 jäsentä. Siellä opin tuntemaan monia tulevia poliitikkoja, kansanedustajia ja ministereitä, joista tuli välillä tämän liiton johtohenkilöitä. Samana vuonna minut nimitettiin Helsingin yliopiston käytännön filosofian professoriksi, sitten Jyväskylän uuteen yliopistoon.

   Kapinavuonna 1968 olin muutamien antroposofien ja Teiniliiton ystävien kanssa perustamassa Kriittistä korkeakoulua Helsinkiin. Siitä kehittyi merkittävä julkinen keskustelufoorumi Suomessa. Halusin itse kutsua sitä kulttuurikeskukseksi, mutta nuoremmat tahtoivat radikaalimman nimen. Kun se perustettiin, ajatukseni oli, että siitä voisi tulla antroposofeille foorumi käydä dialogia muiden kanssa. Se on ollut toiminnassa tähän asti, ja siellä on luotu tärkeitä ihmissuhteita antroposofien ja muiden välillä.

   Vuonna 1975 minut temmattiin keskelle tiedepolitiikkaa Suomen Akatemian humanistisen toimikunnan puheenjohtajana. Se oli hyvin tuulinen paikka, mutta siellä solmittiin myös yhteyksiä tieteen vaikutusvaltaisiin edustajiin. Vuonna 1980 perustettiin Snellman-korkeakoulu puhtaasti antroposofiseksi koulutuspaikaksi. Samoihin aikoihin minusta tuli Suomen suurimman rauhanjärjestön puheenjohtaja, mitä kautta avautui yhteys aivan uuteen ihmispiiriin – enemmänkin vasemmiston suunnalta.

   Kaikki nämä tapahtumat ovat olleet osittain kohtaloon kuuluvia, osin seurausta omasta aloitteellisuudestani, ja alusta lähtien ne ovat toteutuneet yhteistyössä vaimoni Aijamin kanssa. Arvelen, että tätä kautta antroposofinen liike Suomessa on saanut läheisemmän kontaktin yleisen kulttuurielämän kanssa, ei pelkästään minun itseni vaan myös muiden ansiosta. Osa jäsenistöstä on kenties pitänyt tällaisia yhteyksiä ulkomaailman kanssa vaarallisina. Itse en ole kuitenkaan koskaan pitänyt salaisuutena antroposofista taustaani; kaikkialla on tiedetty, että olen antroposofi. Sitä kautta on syntynyt myös kovaa vastustusta, erityisesti joidenkin uskonnollisten lahkojen taholta.

Kuinka tällainen foorumi luodaan? Eihän voi asettua mihin tahansa paikkaan Helsingissä ja sanoa: Tähän syntyy Kriittinen korkeakoulu! Tarvitaan toki ystäviä, ideoita. Mistä ne ovat peräisin?

Yleinen ilmapiiri henki kaipuuta muutokseen vuoden 1968 alussa juuri ennen opiskelijaliikkeen kapinaa. Minulla oli Teiniliitossa ystäviä, jotka opiskelivat jo tuolloin yliopistossa. Joinakin iltoina syntyi idea vapaasta keskustelufoorumista. Tavallisesti Kriittisen korkeakoulun tilaisuudet on pidetty yliopiston tiloissa: esimerkiksi syksyllä meillä oli keskustelu reinkarnaatiosta. Kriittisellä korkeakoululla on kuitenkin ollut suurin merkitys toimiessaan pioneerina 70-luvulla.

Siellä ei käsitellä pelkästään poliittisia kysymyksiä?

Ei, otamme esiin myös ajankohtaisia ja ikuisia, henkisiä ja kulttuurisia kysymyksiä. Yritämme tunnustella, mitkä kysymykset ovat nykyään ajankohtaisia ja polttavia. Reinkarnaatiota käsittelevässä keskustelussa oli 500 osallistujaa.

Kuinka tullaan Suomen suurimman rauhanjärjestön puheenjohtajaksi?

Edellinen puheenjohtaja oli tuntemani kuuluisa kirjailija. Jostain syystä hän halusi saada minut seuraajakseen. Hän ei ole antroposofi. Me olemme yhä ystäviä. Hänen nimensä on Paavo Rintala, joka on juuri kirjoittanut erinomaisen romaanin natsien teloittamasta teologi Dietrich Bonhoefferista (Marian rakkaus, 1994).

Kuinka opitte tuntemaan Paavo Rintalan?

Kun opiskelin filosofiaa, perustimme Vapauden filosofian opintopiirin. Ryhmä myös käänsi kirjan suomeksi vuonna 1951. Kun vihdoin saimme viidessä vuodessa käännöksen valmiiksi, joku ryhmästä sanoi, että nyt meidän on perustettava aikakausilehti. Niin aloitimme vuonna 1957 julkaista kulttuurilehti Katsausta. Lehti oli oikeastaan Kriittisen korkeakoulun edeltäjä.

   Halusimme, että lehtemme olisi esikuva vapaan hengenelämän ilmapiiristä; että siitä tosiaan tulisi avoin foorumi uusille näkökulmille ja uusille ajatuksille. Tuohon aikaan oli olemassa ainoastaan konservatiivisia kulttuurilehtiä. Jos muistan oikein, juuri tässä yhteydessä opin tuntemaan Paavo Rintalan, joka oli tuolloin nuori kirjailija.

Kriittinen korkeakoulu on siis kasvanut epäsuorasti Vapauden filosofian työryhmän pohjalta?

Kyllä, Kriittisellä korkeakoululla ja työryhmällä oli osittain sama virike. Kuitenkin perustaessamme korkeakoulun, sehän ei tosin ollut virallinen korkeakoulu sanan varsinaisessa merkityksessä, lehti jäi taka-alalle.

   On joitakin hienoja esimerkkejä siitä, millaisia suhteita syntyi Kriittisen korkeakoulun yhteydessä. Eräänä päivänä 70-luvun alussa tunnettu suomalainen tulevaisuudentutkija Pentti Malaska soitti minulle, koska hän oli lukenut kirjani nuorison kapinasta ja kulttuurin uudesta suunnasta. Hän on Suomen edustaja kansainvälisessä Rooman klubissa, johon kuuluu noin sata tiedemiestä, jotka harjoittavat tulevaisuuden tutkimusta. Meistä tuli pian ystäviä. Hän myötävaikutti Kriittisessä korkeakoulussa ja alkoi myös tutkia antroposofiaa. Hänestä ei tosin koskaan tullut seuran jäsentä, mutta monissa Rooman klubin maailmankonferensseissa hän edusti kolmijäsennys-ajatusta parhaana tulevaisuuden mallina, ja hän itse jopa kehitti sitä edelleen. En tiedä, onko antroposofisessa liikkeessä pantu merkille sitä, että hän ja eräs afrikkalainen ovat käyttäneet tätä kolmijäsennysmallia raportissa, jonka he laativat Rooman klubin tilauksesta Afrikan nykyisistä ja tulevista oloista.

   Kirja kirjoitettiin yhteistyössä afrikkalaisten valtioiden kanssa, minkä jälkeen se luovutettiin kaikille Afrikan hallituksille. Jopa Malaskan johtamassa Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa työskennellään tämän kolmijäsennysajatuksen parissa. Hän on nykyään tulevaisuudentutkijoiden maailmanliiton presidentti.

Onko elämänne varrella syntynyt muita tärkeitä kohtaamisia kulttuurihenkilöiden kanssa?

Minulla on läheinen suhde suomalaisen filosofian vanhaan nestoriin, professori Sven Krohniin. Nuoruudessaan hän oli hyvä ystävä Teosofisen seuran tuolloisen pääsihteerin Pekka Ervastin kanssa. Krohn pysyi omalla yksilöllisellä tavallaan teosofina ja kirjoitti hyvin henkevästi filosofisesta antropologiasta. Olemme tehneet yhteistyötä monissa filosofisissa konferensseissa ja symposiumeissa ja kokeneet aina työskentelevämme veljellisesti yhteisen henkisen päämäärän hyväksi. Nyt hän esimerkiksi tulee antroposofiseen kesäseminaariin puhumaan reinkarnaatiosta, sillä hän on kirjoittanut erinomaisen teoksen reinkarnaatioajatuksesta länsimaissa. Viime vuosina hän on myös alkanut kirjoittaa hyvin syvällisiä, sielukkaita runoja.

   Suomessa asuu monia selvänäköisiä ihmisiä. Se kuuluu maamme ominaispiirteisiin. Oikeastaan Rudolf Grosse oli se, joka kannusti minua tutustumaan heihin. Niin tutustuin noin 15 vuotta sitten hyvin vaatimattomaan ja viisaaseen henkilöön, Tapio Kaitaharjuun. 

   Kuten olen ymmärtänyt, hänen työnsä virkamiehenä Valtion rautateillä tarjosi hänelle mahdollisuuden kehittää samanaikaisesti henkistä tutkimustaan. Hän on kirjoittanut kirjoja elementaariolennoista Suomen luonnossa, kirjoja joiden tarkoitus ei ole herättää sensaatioita, vaan jotka ovat osoitus kyvystä henkiseen ajatteluun.

   Hän kertoi minulle lukeneensa Rudolf Steinerin Henkisen tiedon tie- teoksen, joka oli merkinnyt hänelle paljon, mutta hän halusi myös kehittää omaa henkistä ajatteluaan. Hän käy joka kesä vierailulla kesäsaaressamme, jossa tutkimme silloin elementaariolentojen tilaa. 

   Hän oli yli 40-vuotias, kun hänellä oli äkillinen ja mullistava heräämiskokemus, jonka myötä henkisiä kokemuksia alkoi virrata häntä kohti. Myös hänen suhteensa minulla on tunne, että työskentelemme yhdessä yhteisen päämäärän hyväksi.

   Tapio Kaitaharju on kirjoittanut monia teoksia. Tämä ilmentää jotakin siitä, mitä Rudolf Steiner tarkoitti puhuessaan Suomen mahdollisuuksista kansanomaiseen hengentieteeseen. Saman asian hän sanoi Norjasta.

   Nämä ovat joitakin esimerkkejä. Mitä tulee yhteistyöhön muiden kulttuuristen ja henkisten virtausten kanssa, mielestäni tämä yhteistyö syntyy pikemminkin yksilöiden kuin virtausten välillä. Yksilöt kenties kuuluvat eri virtauksiin, mutta yhteistyö tapahtuu enemmän ihmisten kuin instituutioiden välillä.

Onko myös muita selvänäköisiä henkilöitä, joita olette oppinut tuntemaan lähemmin?

Kirjoitin antroposofiseen kulttuurilehteen äskettäin eräästä Esko Jalkasen kirjasta. Hän on toiminut metsänhoitajana Keski-Suomessa. Tutustuin häneen sitä kautta, että assistenttini yliopistossa oli kiinnostunut hänestä. Eräänä iltana menimme vierailulle hänen luokseen. Esko Jalkanen on Tapio Kaitaharjun suoranainen vastakohta, hyvin impulsiivinen ja sangviininen mies, joka kertoo spontaanisti henkisistä kokemuksistaan.

   Kuten useimmat suomalaiset selvänäköiset ihmiset, jotka pystyvät näkemään elementaariolentoja, hän on erityisen kiinnostunut niiden katastrofaalisesta tilanteesta eri puolilla maailmaa. Häntä en ymmärrä yhtä hyvin kuin Tapio Kaitaharjua, jonka ajattelulle on ominaista suuri huolellisuus. Esko Jalkanen kirjoittaa myös kirjoja; ne sisältävät lähinnä lyhyitä tarkasteluja. Hän on hyvin vilpitön ihminen, itsekriittinen ja samalla syvästi kosketettu omista kokemuksistaan. Myös hän vierailee meillä joskus kesäisin; silloin saamme uusia tietoja saarestamme.

Mitä puutteita Antroposofisessa seurassa on mielestänne?

Aivan kuten me antroposofit olemme usein epäluuloisia ympäristöämme kohtaan, myös ympäristömme kokee epäluuloa meitä kohtaan. Tämä on eräs syy siihen, että yhteistyö niin usein epäonnistuu. Ulkomaailma pelkää, että antroposofit heikentävät sitä. Eräässä sanomalehdessä kirjoitettiin esimerkiksi, että maamme johtavana okkultistina minä olen Suomen vaarallisin mies.

   Itselleni hyvin positiivinen esimerkki on Kasvatuksen vapauden eurooppalainen foorumi (European Forum for Freedom in Education). Myös siellä esiintyi alkuun pelkoa antroposofeja kohtaan. Kun esimerkiksi Montessori- ja Freinet-pedagogit tai tiedemiehet olivat läsnä, tämä pelko leijui ilmassa. Mutta se on vähitellen väistynyt. On kyettävä tekemään vilpitöntä yhteistyötä muiden kanssa – ja sen olemme kokeneet siellä – niin että nyt se on muuttunut todelliseksi eurooppalaiseksi voimatekijäksi.

   Uskon, etteivät antroposofit kykene yksin muuttamaan sivilisaatioiden katastrofaalista kehitystä. On tehtävä yhteistyötä muiden kanssa. Olen myös kokenut, että on olemassa virtauksia, joiden kanssa ei voi tehdä yhteistyötä – virtauksia jotka vierastavat antroposofiaa tai suhtautuvat siihen vihamielisesti. Toisten kanssa se kuitenkin sujuu, olkoot he ateisteja, teologeja tai muita. Kun vuosituhannen vaihteessa meidän tulisi saada aikaan jotakin maailmassa, tätä yhteistyötä tarvitaan. Ja kuitenkin itselleni on yhä arvoitus, mitä Rudolf Steiner tarkoittaa esitelmässään 28. heinäkuuta 1924 sanoessaan, että antroposofinen henkisyys tulisi yhdistää muihin henkisiin virtauksiin. Koen yksilöiden välisen yhteistyön paljon voimakkaammin. Toiveeni on, että seurasta tulee aloiteseura myös tässä suhteessa, ja että uskalletaan avautua laajemmin maailmalle vailla pelkoa, vaikka välillä tulisikin huonoja kokemuksia. Se vaatii yksilöltä vahvempaa itsenäisyyttä.  

Kuinka sielunelämässä saadaan aikaan aloitteellinen tunnelma seurassa, joka haluaa luoda uusia elämänmuotoja?

Arvelen, että antroposofinen liike tarvitsee kaksi tukipilaria, jotta se voi edetä vahvasti kohti tulevaisuutta: yhtäältä sisäisen henkisen työn hengentieteen korkeakoulussa, seurassa, eri yhteisöissä ja laitoksissa. Toinen tukipilari kehittyy hitaasti: askel ulospäin kohti yhteiskuntaa, dialogia ja yhteistyötä ulkomaailmaa edustavien henkilöiden kanssa. Ilman tätä pilaria liike eristäytyy yhä enemmän ja alkaa suorastaan riutua. On ehdottoman välttämätöntä kehittää myös tätä puolta.

Näettekö joitakin erityisen ajankohtaisia kysymyksiä, jotka meidän on kohdattava tällä hetkellä?

Ajassamme elää yleinen vaatimus luoda vapautta kulttuurielämässä. Nykyään on todellakin tarvetta yhteistyöhön, jonka avulla tätä vapautta voidaan edistää, kuten tapahtuu esimerkiksi Kasvatuksen vapauden foorumissa. 

   Toinen ajankohtainen toiminta-alue on kenties seuraava: Luin äskettäin paksun teoksen, joka käsitteli New Agea. Siitä voi löytää erilaisia vivahteita: mustia ja harmaita mutta myös valkoisia. Herää vaikutelma, että 70-luvulta lähtien ihmisillä on ollut yhä enemmän henkisiä kokemuksia, ilman että he ymmärtävät niitä. Usein käytetään itämaista terminologiaa, joka on oikeastaan jo aikansa elänyttä. Antroposofien tulisi kyetä vaikuttamaan siihen, että ihmiset voisivat ymmärtää kokemuksiaan ja elämyksiään. Meillä on mahdollisuus herättää ihmisten henkistä ajattelua. Nykyihmisellä on jo taipumus siihen, mutta me voisimme saada aikaan selkeyttä. Meidän ei tulisi tuomita New Age-liikettä kokonaan, vaan huomata sen kiinnostavat henkiset kokemukset.

   Kolmas ajankohtainen teema on reinkarnaatio ja karma. Ne ovat nykyään ajankohtainen kysymys ihmisille aivan toisella tavoin kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Voimme olla aktiivisia sen suhteen. Mutta kenties sillä tavoin, että myös me itse kerromme omista ajatuksistamme ja tunteistamme. Narsismin sijaan on merkki tietoisuussielusta, jos kysyy tänä päivänä itseltään: mitä itse ajattelen ja tunnen tällaisen ongelman edessä? Mitä antroposofinen koulutustie on herättänyt minussa eloon? Kaikissa yhteyksissä halutaan nykyään kuulla, mitä ihminen itse ajattelee ja millaisia mielipiteitä hänellä on: se kuuluu yksinkertaisesti omaan aikaamme – tietoisuussielun aikakauteen.

(Haastattelun on kääntänyt ruotsiksi Helga Lorentzon. Haastattelun ruotsinkielinen käännös ilmestyi Ruotsin antroposofisen seuran Medlemsbladet-lehdessä 3.10.1995, josta Maija Pietikäinen on suomentanut sen hieman lyhennettynä, lisännyt siihen ingressin, uuden otsikon ja alaviitteet. Julkaistu Takojan numerossa 2/2024.)