Euroopan kasvot
Perinteet kattavat tuhatvuotisen pöydän / Historian kirjoista voit rakentaa Baabelin tornin / Mutta kansallisuus tekee rikkaastakin köyhän / Jos hän jättää käteensä vielä viimeisen kortin / Ihmiset pelkäävät toisiaan / Mutteivät pääse irti toisistaan / Katkerat muistot yli sukupolvien kantavat / Kaupunkien rauniot vuosikymmenet savuavat / Euroopan valot, Euroopan varjot
-Pelle Miljoona / Euroopan valot
Ihminen, joka on tietynlaisen maailmankuvan omaksunut, näkee asiat juuri tietyllä tavalla.
Johonkin rajaan asti erilaiset näkemykset ovat oikeutettuja ja hyväksyttäviä, rajan toisella puolen niistä tulee epäoikeutettuja. Tämän rajan määrittely on merkittävimpiä kysymyksiä, joita ihmismielellä on käsiteltävänään.
On asioita, jotka kuuluvat samojen käsitteiden piiriin, mutta edustavat toistensa vastakohtia, eivät kuitenkaan täydentävässä merkityksessä. Yleisimpiä harhakäsityksiä esoteerisessakin ajattelussa on erehtyä luulemaan tikkuristiä itse asiaksi. On olemassa vastakohtien harmoniaa, joka perustuu mielekkääseen yhteyteen – ja toisaalta on vastakohtia, joilla ei oikeastaan ole mitään tekemistä keskenään, ainakaan siinä mielessä, että niitä tulisi tavoitella tai yhdistää toisiinsa. Moni salaperäinen käsite on aiheuttanut loputtomasti vaivaa tulkintaperinteille, jotka ovat aikojen saatossa virtailleet eri suuntiin. Kuvien ja Nimien esiintuominen ei välttämättä selventäisi asiaa, mutta on helposti ymmärrettävissä, mikä merkitys aiheen kannalta on havaita tämänkaltainen lähtökohta.
Käsitteet menevät helposti sekaisin ja syntyy outoja tilanteita, kun ihmiset puhuvat enenevissä määrin toistensa ohi. Tämä on henkisten aihealueiden kohdalla yleistä ja sinänsä hyvinkin inhimillistä. Sen tiedostaminen on kuitenkin olennaista. Varjot ja kaksoisolennot, dualismin kultti heijastuu ja peilautuu kaikkeen, mitä teemme tai sanomme.

Luin Goethen Faustin 1. osan syksyllä 2001, ollessani siviilipalveluksessa keisarillisen Aleksanterin teatterin ovimiehenä. Valter Juvan ja Otto Mannisen käännökset avasivat minulle uuden maailman. Vanhanaikainen sointi kielessä johdatti hengentien ensi askeleita pimeyden ja kylmyyden saapuessa. Seuraavana vuonna tutustuin toiseenkin osaan, joka oli yhtälailla vaikuttava.
Faustin legendasta on merkillisen paljon tulkintoja. Paavo Rintalan Faustus kertoo tarinaa uudelleen (henkilö)historiallisesta näkökulmasta, liikkuen saumoja pitkin myyttiä repien. Georgius (Johann) Sabellicus Faustus (n. 1470-1540) oli tieteilijä Heidelbergistä. Hänen elämästään ”Johann Faustus” on saanut alkunsa, protestoivien teologien käsi(ttei)ssä. Myöhemmin tunnetut Marlowe ja Goethe jatkoivat perinnettä, yhä uusien tulkintojen syntyessä Euroopan varjoihin. Steinerille Faust oli ”käänteinen Oidipus”, eurooppalaisen nykyihmisen merkityksessä. Oidipus oli antiikin kreikkalaisuuden perikuva. Kyse on tiedon ongelmasta, joka on Tietoisuussielun ajan keskeisin teema, ja johon erottamattomasti kuuluu Pahan mysteereiden kohtaaminen. Antroposofian kannalta se tarkoittaa ennen kaikkea tiedostamista.
Mustan metallin kotimailla Oslossa tehtiin historiallinen Rauhansopimus, joka päättyi historialliseen katastrofiin. Lähi-idän tilanne on pahempi kuin koskaan? Henkisen ideaalin mukaisesta yhden valtion mallista (jossa kaikille kulttuureille ja uskonnoille on yhtälainen sija) siirryttiin yhteiskunnallisen ja poliittisen toiveajattelun mukaiseen kahden valtion malliin, ja nyt olemme helvetillisen ei-minkään valtion kauhukuvan edessä. Jos YK toimisi, nämä kriisit olisi jo ratkaistu. Vihreä ja Sininen Linja ovat YK:n rauhanturvaajien kieltä: toinen linjoista kulkee Israelin ja Libanonin rajoilla, toinen Kyproksella turkkilaisen ja kreikkalaisen väestön rajana, myös Nikosian keskeltä jakaen kuin Berliinin muuri aikoinaan. Rautaesiripun laskeutuminen jälleen Euroopan lännen ja idän välille on jonkinlaista pahuuden teatteria. Olimme vasta päässeet yli edellisestä järjettömyydestä.
Sotakin on ilmeisesti viihdeteollisuutta. Luopumatta demokratian ja oikeusvaltion periaatteista, jos kykenisimme tekemään sovinnollisia eleitä vihollisten suuntaan kaikesta huolimatta, vaikuttaisiko se ilmapiiriin jotenkin – jos vain saavuttaisimme uudenlaisen näkökulman siihen, mitä toisessa leirissä ehkä tapahtuu ja miksi? Mutta jos taustatekijöitä konfliktien syntyvaiheisiin ei aidosti yritetä selvittää, ei voida myöskään vakavasti olettaa, että ”propagandan” tai ”saatanallisuuden” taustalla olevia todellisia syitä ja päämääriä voidaan oikeasti ymmärtää. Minkä tahansa kriisin ratkaisuun tarvitaan henkeä, joka näkee asian kokonaisuudessaan sellaisena kuin se on.

Myös kotimaassamme alaspäin ja pahenevaan dualismiin johtanut kehitys on ollut viime vuosina selvästi nähtävissä. Hamina on Itämeren viimeinen suomalaiskaupunki ennen Venäjää. Sen historia kuvastaa koko Suomen historiaa eri vaiheineen ainutlaatuisella tavalla. Fredrikin sataman perustamisesta ei ollut kauan kun linnoitus jäi venäläisille 1700-luvulla. Ruotsin kuningas ja Katariina Suuri neuvottelivat myöhemmin Haminassa. Lopulta kaupunki antoi nimen Rauhalle (1809), jonka myötä koko Suomi siirtyi Venäjän alaisuuteen.
Suomen alue oli monin tavoin poikkeuksellinen Venäjällä. Asiat olivat kohtuullisen hyvin täällä, eri vapauksia ja oikeuksia oli annettu – suomalaista kulttuuria vahvistettiin tavoilla, jotka olisivat olleet mahdottomia Ruotsin vallan aikana. 1800-luvulla suomen kielen ja kalevalaisuuden esiintulemiseen liittyvää tosiasiaa ei voi korostaa liikaa, vaikka kyse oli vain eräästä vaiheesta, joka oli hetkessä ohi.
Mannerheim oli Venäjän keisarillisen armeijan palveluksessa kuten Haminassa elänyt Paul von Gerich, joka saksalaisena joutui väistämättä monenlaisten virtojen pyörteisiin, toimien suojeluskuntienkin puolesta. RUK-museossa kenraaliluutnantti Paul von Gerich on kunniapaikalla varsin näyttävästi esillä. Kristiyhteisön pappi Waldemar Mickisch kävi Haminassa 1920-luvulla ja löysi hänen lisäkseen muitakin antroposofialle ja kristiyhteisölle avoimia maailmankansalaisia. Ympyräkaupungin piireissä oli sivistyksen henkeä jo kauan ennen Pelle Miljoonaa, joka hänkin oli nuoruudessaan kiinnostunut antroposofiasta, ennen kuin lähti maailmalle itseään etsimään.
(Eero Järnefeltin Mannerheim vuodelta 1922. Kenraaliluutnantti Paul von Gerich. Valokuvat: Antti Filppu)
Valkoisen Venäjän joukot taistelivat Puna-armeijaa vastaan ja hävisivät. Mannerheim oli päätynyt Odessaan vuonna 1917 sekavan sotatilanteen vuoksi, odottaen ohjeita tulevaan. Isa Gripenbergin elämäkerta kuvaa hienosti, kuinka vanha ukko ennusti siellä täysin mahdotonta kohtaloa: ”Palattuaan Mannerheim oli huvittuneena sanonut, että ukko oli maalaillut hänelle mitä mielikuvituksellisimpia tulevaisuudennäkymiä. Kolmen sodan päällikkyyttä, suuria kunnianosoituksia, kahta tärkeää ulkomaanmatkaa ja lopulta hyvin korkeaa asemaa.”
Kun Gripenberg osallistui Mannerheimin 70-vuotisjuhlallisuuksiin, tarina palasi mieleen. Hän pohti miehensä Erwinin kanssa: ”Mannerheim tuntuu saavuttaneen elämässään kaiken, mutta kuitenkin erään ennustuksen mukaan hänellä olisi vielä edessään hyvin tärkeitä tehtäviä. Kuinka se voisi olla mahdollista? Mannerheim oli jo vanha mies. Emme voineet aavistaa, että kahden vuoden kuluttua Suomi joutuisi sotaan ja Mannerheim johtaisi sekä sitä että seuraavaa jatkosotaa ja hänestä tulisi sodan päätyttyä Suomen tasavallan presidentti.”
Ilman henkisten syy-seuraussuhteiden huomioon ottamista, karman järjestykseen asettumisen ja sitä ohjaavan korkeamman järjen armon alaisuuden ymmärtämistä, myös kaikki ”tämän maailman” ja ”tuonpuoleisen” välisten suhteiden kartoittaminen on tavallaan turhaa, niin historiassa kuin nykypäivänä. ”Tämän maailman herran” valtapiirille on asetettu rajat, joiden tuolta puolen Kaikkivaltius johdattaa ihmiskuntaa sallivasti. Ainoa toivo näissä kriiseissä onkin eräänlainen kohtalon toteutuminen ja jumalallinen armovoima, joka sen kautta enenevissä määrin toimii, tasoittaen karmaa, järjestäen velkoja korkeamman lain alaisuuden ja rakkauden avulla.
Sitaatit ovat Anu Seppälän teoksesta Isa Gripenberg, aatelisnaisen tarina.
(Kirjoittaja kuunteli Pelle Miljoonaa jo 3-vuotiaana, kun sai Rakkaudesta Elämään käsiinsä. Vanhemmat huomasivat levyn olevan “liian rankkaa rockia noin pienelle pojalle” ja ottivat sen pois.)
OTTEITA LUENTOPÄIVÄKIRJASTA, tammikuu 2010
(Ove Ekin kurssilta GOETHEN VÄRIOPPI)
Yhteiskunnassamme eletään edelleen abstraktien käsitteiden ja numeroiden lumemaailmassa, jota ei ole perustettu havaintojen varaan, vaan uskomuksista ja tulkinnoista johdettuihin päätelmiin. Tämä on vieraannuttanut meidät paitsi itsestämme myös välittömän todellisuuden havaitsemiseen pyrkivästä ajattelutavasta. Se tarkoittaa sitäkin, ettei esimerkiksi värien todellisuutta oteta vakavasti, koska ”niitä ei ole oikeasti olemassa”. Tätä Goethe ei hyväksynyt, ja loi oman vastineensa sille. Mutta esimerkkejä löytyy loputtomiin, mikäli katsotaan väriopin sijaan laajempia kulttuurikehyksiä. Edmund Husserl ja Martin Heidegger ovat fenomenologiaksi kutsutun tulkintaperinteen kehittäjiä, jotka ovat vaikuttaneet omalla sarallaan paljon viime vuosisadan ajatteluun. Myös esimerkiksi amerikkalainen antropologi Roy Wagner on painottanut kaiken merkitykse(llisyyde)n olevan pohjimmiltaan eräänlaista havaintoa / havaitsemista – ja todennut länsimaisen kulttuurin olleen jo kauan abstraktien, todellisuudesta vieraantuneiden selitysmallien vankina, joka pahimmillaan on johtanut siihen, että on unohdettu paitsi silmän, myös koko ruumiillisuuden olemassaolo ylipäätään.
Silmä onkin mielenkiintoinen ja syvyydessään helposti unohtuva asia. Havainto kohtaa käsitteen elävässä ajattelussa (vrt. Rudolf Steiner jatkoi Goethen menetelmien kehittämistä näiden kahden ”peruselementin” avulla).
Eräänlainen ”insinöörikulttuuri” on hallinnut ja valta-asemastaan käsin auttanut luomaan ”vapaa-aikaan” kuuluvan mediakulttuurin, joka pohjaa lähes pelkästään aistien ja aistimusten varaan, muttei niitä jalostamaan pyrkien, vaan lähinnä ylikuormittamaan niitä tai passivoimalla ne, jolloin ne jäävät monelta osin käyttämättömiksi voimavaroiksi. Näin olemme muodostaneet itsellemme kaksiosaisen vankilan, jossa virallisesti elämme käsitteiden ja abstraktien mallien pyörityksessä, joka on henkisesti kuivaa ja kuluttavaa (se ei edes pyri suoraan yhteyteen todellisuuden kanssa), ja vapaa-ajan kulttuuriin, jossa aistit ikään kuin ”päästetään irti” monellakin tavalla, joista kuitenkin vain satunnaisesti löytyy aisteja tai aistillisuutta varsinaisesti kehittäviä puolia.
Abstrakti käsitemaailma ja sähköinen media ovat rajanneet pois paljon siitä, mikä on elävää ja elävöittävää, mikä kutsuu ihmistä kehittämään itseään, ylipäätään tutustumaan itseensä.
Tässä yhteydessä Goethen luonnostelemaa värioppia voi pitää vallankumouksellisena ja tavallaan myös profeetallisena, ennakoidessaan yhä kasvavaa vieraantumista… Goethelle värit olivat oikeasti olemassa, niillä oli omat luonteenpiirteensä, joita jokainen voi omalta osaltaan tutkia. Hän ei tullut mihinkään perustaviin johtopäätöksiin tai luonut teoreettista järjestelmää väreistä, mikä voidaan laskea hänen edukseen. Se jättää tilaa värien maailmassa liikkumiseen toisella tavalla kuin suljetun järjestelmän kohdalla. Goethellä oli oikeastaan vain joitakin päätelmiä, joiden varaan hänen värioppinsa rakentuu – ympäripyöreitä ne eivät ole; Newtonin tutkimustulokset asettuvat kyseenalaisiksi! Tässä kohtaa avautuu mielenkiintoisia näkymiä moneen suuntaan.

Erään Daskaloksena tunnetun mystikon piirissä viitattiin yleisesti Newtonin spektri-ilmiöstä tehtyihin johtopäätöksiin, selitettäessä valkoisen valon ja värien ilmenemistä ja alkuperää. Newtonin johtopäätös oli oikeastaan puhtaasti materialistinen. Siinähän kyse oli auringonvalosta, joka sisältää kaikki värit, jolloin pimeys varjoineen jäi periaatteessa huomion ulkopuolelle. Daskaloksen ajattelussa vaikutti bysanttilainen perinne, joka kiteytyy ortodoksisessa mystiikassa sanoihin Theosis ja Logos, ”luomaton valkoinen valo, joka on luonut maailman”. Kyse oli kuitenkin myös hengentieteestä, havaintoihin pohjaavasta maailman tutkimisesta; bysanttilainen perinne oli todelliseksi havaittu. Tämän teorian mukaan, kärjistettynä ja yksinkertaistettuna, Newtonin spektri on ikään kuin maallisin heijastuma ja ilmentymä henkisemmän tason ”valoilmiöistä”.
Goethen värioppiin kuuluu olennaisesti pimeyden ja varjojen vaikutus yhdessä valon kanssa. Goethelle valospektrin lisäksi oli olemassa ”pimeyden spektri”, eikä toista ollut ilman toista – valo ja pimeys yhdessä luovat värit. Eri spektrit havainnollistavat sitä, miten valo häviää lopulta pimeyteen ja pimeys haalistuu lopulta valoon. Kontrastit luovat elävän maailman kaikkine väreineen. Tämä taustakehys on Goethen mukaan (mahdollisesti?) kaikessa, se on kirjaimellisesti valon alkuilmiö.
Daskaloksen ajatukset eivät nähdäkseni kiellä värien todellisuutta goetheläisessä mielessä(kään) – valon ja pimeyden yhteisvaikutuksia. Daskalos kuitenkin piti tosiasiana, ettei pimeyttä absoluuttisessa mielessä oikeastaan lopulta ole olemassa, vaikka se ”täällä” onkin. Ja ”täällä” sillä on oma, äärettömän tärkeä tehtävänsä luoda kontrasteja valolle, jotta asiat erottuisivat toisistaan. Myöskään kirkollisissa perinteissä yleinen ”mustamaalaaminen” ei kuulunut Daskaloksen ajatteluun. Kaikella oli oikeutettu paikkansa, vastakohtien täydentäessä toisiaan. Goethellä oli maanläheisempi tapa korostaa värien todellisuutta, Daskalos puhui mystikon kieltä.
Rudolf Steiner vei Goethen (ja toisaalta Aristoteleen sekä Tuomas Akvinolaisen) ajattelua pidemmälle, Daskaloksella korostuu ehkä enemmän Origeneen ajoilta peräisin olevan ”uusplatonilaisen” virtauksen vaikutus. Mutta goetheläiseen fenomenologiaan ja värioppiin pohjaavalla antroposofialla on silti, mahdollisesti, todellinen yhtymäkohtansa bysanttilaiseen ”totuuden tutkimiseen”. Se löytyy hengen(tieteen) tasolta?
-Teoksesta Waldorf Henkeen
(Otsikon kuvassa Goethen Faust vuodelta 1876, ulkoasu Rudolf Seib)