Katsaus menneeseen ja tulevaan
“Aloitteiden toteuttaminen maailmassa ei merkitse, että meidän pitäisi aina taistella jotakin vastaan, sillä taistelussa nämä aloitteet helposti vääristyvät. Steiner varoittaa tästä, koska siihen aikaan oli muotia ‘taistella materialismia vastaan’. Taistelunhalu on usein merkki valtapyrkimyksestä. Aloitteet saattavat vääristyä, koska aloitteen tekijällä on sisäinen valtapyrkimys, jolloin hän sitoutuu jonkin vastustajan voittamiseen. Silloin jää se olennainen työ, joka saattaa olla hiljaista työtä, hiljainen arkityö, jossa aloitteellisuus tulee parhaiten esille, kokonaan sivuseikaksi.”
-Reijo Wilenius / Antroposofin kohtalosta nykymaailmassa
Katsaus – Takoja – Kynnys – Takoja
Reijo Wileniuksen ensimmäinen Takoja ilmestyi oikeastaan jo vuonna 1957, kun antroposofinen Katsaus nimesi uudelleen itsensä kalevalaisen sankarin mukaan. Samanniminen kulttuurilehti perustettiin tuohon aikaan, ja Wilenius kirjoitti siihenkin – Katsauksesta toiseen. Alunperin Takoja ei ollut myyntiin tarkoitettu, vaan jäsenkirjeen kaltainen tiedotuslehti.
Juutalainen esoteerinen perimätieto ja itäisen kirkon teologia ovat varhaisista ilmentymistään alkaen puhuneet ihmisen olemuksesta Jumalan erottamattomana osana. Ihminen ei voi olla oma itsensä, ellei ole yhteydessä luojaansa. Tämä on lähtökohta olemiselle ja tekemiselle. Pelkkä ero Jumalan läheisyydestä on helvettiä, jolloin ihminen vieraantuu itsestäänkin. Vuosituhantisen länsimaisen tieteenfilosofian eri juon(te)et johtivat lopulta umpisolmuihin, joiden avaamiseen tarvittiin miekkaa.
Kristus Jeesuksen nimeen asti on kirjailtuna pelastumisen ja parantumisen yhteen tuleminen, henkisen todellisuuden merkkeinä. Alkaen Hippokrateen valasta, jatkuen lääketieteen historian läpi, monenlaiset näkemykset ja vaihtoehdot ovat rikastuttaneet perintöä, jota on ilolla tuhlattu. Selvänäkijät Apollon mysteerikulteista kalevalaisiin tietäjiin ja eri uskontojen pappeihin olivat aina tekemisissä myös parantamistaidon kanssa. Paracelsus ja lukuisat muut länsimaiset uranuurtajat olivat alkemisteja. Caduceus-muunnelma on yhä tunnuksena jokaisen apteekin hyllyllä. Nämä teemat ovat jääneet turhan vähälle huomiolle siellä, missä homeopatiaa ja “yrttien keräilyä”, kokonaisvaltaisia hoitomuotoja, ravintoterapiaa tai antroposofista (laajennettua) lääketiedettä halveksutaan ja vainotaan kuin noitavoimia Euroopan hengen pimeyden vuosisatoina.
Uskonnollisuus (mytologia) tai henkisyys on ikuisesti olennainen terveyteen liittyvissä kysymyksissä. Tiede voi joskus voimiensa tunnossa käydä itseään vastaan edes tajuamatta mitä on tekemässä. Varhaiset kehitysvaiheetkin vaikuttavat nykytietämyksen taustalla enemmän kuin media ja lääketehtaat myöntävät. Onneksi vaihtoehtoiset kulttuurimuodot ovat eläneet usein sovussa keskenään. Jopa Ranskassa, Saksassa ja Sveitsissä homeopatia on ollut yleistä ja tavallisten lääkärien määräämää, eikä siis pyrkinyt syrjäyttämään koululääketiedettä. Ongelma näytti pitkään olevan angloamerikkalainen tai Kalevalansa unohtanut suomalainen luonteeltaan. Eräänlaista uskovaisuutta sekin, mutta yhtä lailla harmittavaa, ja sääli. Piikeistä lihassa (ei enää) puhuttaessa kaikki näyttäytyy mustanharmaana, suoneen iskettynä, jos voitot hihaan käärien vain jatketaan muualle. Tilanne koko Euroopassa on muuttunut. Moneen potenssiin mielikuvissa lisääntyneet, paranevat ohjelmat uusin diagnoosein altistavat sairauksille ja vähentävät vastustuskykyä? En halua mainita Bulgakovin mestarillisen romaanin hegemonia(a), vaikka minuakin kutsuttiin “vastaiseksi” ja “pelkoiseksi”. Haluaisin yhä nähdä toisenlaisen ajan koittavan – jotta erilaiset ihmiset ja näkemykset voisivat oikeasti kohdata, etsiä totuutta myös tästä aihepiiristä. Sillä uskon ja tiedän, että propagandaa on liikaa. Ei toisen puolen totuutta ole vieläkään helppo nähdä, mikäli on erehtynyt uskomaan toista. Edelleen tarvitaan lisää perusteellista, monipuolista ja henkistä tutkimusta myös terveyden tieteeseen liittyen.
No, niin, yleinen “antikristillinen“ paatos vaikuttaa lähellä ja kaukaa huumorin siivittämänä, vaikka luulin jo kauan sitten ihmisten kyllästyneen siihen. Olen tätäkin polkua kulkenut pitkin aikuisikääni ongelmaa käsitellen, eikä siitä hullua hurskaammaksi tullut. Vaikka käyttäisi kaiken aikansa ja voimansa “kristillisen“ taiteen sekä “hyvän esoteerisen“ hengen puolesta puhumiseen – niiden todellisen merkityksen vuoksi – sillä ei ole vaikutusta ihmisten mielteisiin ja valintoihin. Asiathan tuntuvat menevän pahempaan koko ajan? Jeesusta eivät auttaneet idiootit kivisen tien ideoineen. Vastakkaisetkin virtaukset palvelevat maailmanajassamme samoja valtapyrkimyksiä. Toisin kuin apokalypsin tulkinnoissa on perinteisesti ajateltu, kyse on erään maailmanhistoriallisen välttämättömyyden tiedostamisesta, josta myös toivottavasti jotain opitaan. Tätä ei ole aiemmin tapahtunut koko ihmiskunnan historiassa, eikä enää koskaan tule tapahtumaan. Ilmestys voi auttaa tiedostavan ihmisen pyrkimystä elämän kirjassa. Sen ei välttämättä edes tarvitsisi tarkoittaa muuta.
Steinerin luentoja näistäkään aiheista ei oikein voi lukea pelkkänä tietoteoriana, joka ei liiku ja väreile. Mytologisten maailmanselitysten ja kuvallis-tunteellisten havaintojen avulla voimme nähdä sydämellisemmin. Elävänä virtaava tieto auttaa ymmärtämään, mistä on kyse, mutta silloin saavumme jo taiteellisen kokemuksen rajoille. Siksikö antroposofian sisällöt eivät helposti avaudu nykymaailmassa tai edes omissa piireissä? En sano tätä vain todistaakseni virttä vanhaksi ja hyväksi. Uskokaa pois, en minäkään tiedä. Kuitenkin taide toisenlaisena tiedon väylänä on jossain määrin todellisuutta, eräänlaista ”kokemustietoa” tai elämykseen perustuvaa johdatusta.
Myyttisen taiteen tosiasiaa joutuivat uudelleen ajattelemaan muutkin samankaltaisten ajatuskuvioiden pariin syystä tai toisesta joutuneet (eivätkä kaikki meistä olleet samojen alakulttuurilajien saastuttamia, vaan erilaisista lähtökohdista eri tavoin samaan lopputulemaan päätyneitä). Itse tulin omin silmin nähtyihin sydän-ajatuksiin vuosituhannen vaihteessa. Kirjoitin lyyristä runoutta englanniksi, ja sen kautta avartui henkisiä näköaloja ihmisenä olemiseen – aihepiirit ovat aina liittyneet näihinkin teemoihin. Mytologinen lyriikka on auttanut myötäelämässä, kuvitelmaa tai ei. Taiteen avulla koetaan ja liikutaan näiden asioiden äärellä. Hengentiedon määrä ja taso lienee toinen aihe. Ehkä miehenpuolin tämä selittää, miksi olen puhunut ikään kuin tietäisin paremmin. Lieveilmiöihin valitettavasti kuuluu Narkissoksen kuvastuksia. Jotta myyttinen kokemus voisi olla elävää, sitä ei voi hämärtää mihin tai miten tahansa. Se on tavallaan otettava todesta, mitä henkisiin kuviin tulee. Muuten se jää aidosti kokematta. Silti tosiasioista voimme jatkaa kriittistä keskustelua. Taiteen voima ylittää kiistat, mikäli se perustuu totuuteen kuten myyttien kohdalla. Tunnustan uskoni.
Hans-Werner Schröder painotti kaiken luovan toiminnan olevan jo itsessään maailmaan osan ottamista. Toisin sanoen, taiteellinen työ on aina ihmisen Itsellään tekemää ja minän aikaansaamaa, eli aktiivista osallistumista maailman tapahtumiin ja elämään ylipäätään (mukaan lukien “yhteiskunnallinen” toimijuus). Kun Sanan säilän käyttäjiä halveksitaan tyhjän toimittajiksi, joihin verrattuna oikean toiminnan sankarit ovat liikkeellä tosimielessä, ehkä Schröderin papillinen muistutus tai Herran nuhde palauttaa jälleen asioita paikoilleen ja järjestykseen. Runous on hyvin konkreettista toimintaa. Pilvilaivojen rakentelua voi tehdä jalat maassa, ja laitoihin on turha etsiä kolmea sanaa puusta päälle. Ei Väinämöinen saanut venettään valmiiksi pelkästään metsään menemällä. Antero Vipunen lauloi salat julki aivan toisessa tai kolmannessa merkityksessä.
Sielullishenkisen taiteellisuuden merkityksestä Rudolf Steinerkin puhui kauniisti. Entä venäläisestä, kyrillisin aakkosin kirjoitetusta kielestä, todellisen ja elävän kristillisyyden ilmentymistä? Neuvostoliitossa uskonto kiellettiin lailla, kirkoista tehtiin ateismin museoita, perunakellareita ja liikuntasaleja. Valkean Meren pyhällä saarella kuoltiin sietämättömän epäinhimillisissä oloissa, papistoa kidutettiin hengiltä. Kommunistien vainoamia uhreja muistellessa epäuskoisena seuraa maailman tilannetta. Ja siitä huolimatta ortodoksinen kansan usko ei hävinnyt, mitä voidaan pitää ihmeenä. Saman voi nähdä Ukrainassa. Toisaalta se kertoo niin slaavilaisuuteen kuin Ihmisyyteenkin liittyvästä piirteestä. Kaikkein olennaisin ja todellisin meissä – se mitä olemme ihmisinä, mikä ihminen on, säilyy niin kauan kuin on tarkoitettu. Jumalan kuvista muutumme Jumalan kaltaisiksi armon ja henkisen kehityksen myötä. Ihmiskunnan päämäärästä on toki poikkeavia tulkintavirtoja erilaisissa piireissä. Dogmaattisen teologian suunnat korostavat pelkästään armoa ja ihmisen alhaisuutta, joka vain pyhitetään uuteen arvoon. Henkiset perinteet näkevät oman osallisuuden merkityksen – ihmisen vähitellen muuntuessa enkelinkaltaiseksi olennoksi, ottaen myös enkeleille kuuluneita tehtäviä itselleen. Tulkintakiistoja on varmasti mahdollista sovitella, jos totuus kohdataan armollisesti? Hyvän kehityksen lisäksi vapauden kääntöpuolena on julmuus tai valheen vangiksi jääminen. Valintaa ei tosiaan voisi tehdä ilman erehtymisen ja vääryyden mahdollisuutta.
Osittain tästä syystä myös Venäjän ja lännen kriisiin on ensin vastattava kysymyksellä: oliko hyökkäys edessä vääjäämättä vai olisiko poliittisin keinoin voitu estää konfliktin laajeneminen? Mikäli Venäjän suunnitelmiin ei voinut mitenkään vaikuttaa, keskustelu on turhaa. Silloin on sodittava. Jos diplomatialla ja sopimuksia tekemällä, eri huolenaiheita ja turvallisuuteen liittyviä ongelmia huomioon ottaen olisi voitu saada takuut rauhanomaisen kehityksen jatkumisesta, tämäkin sota jäänee historiaan syyttävänä lukuna. Tuomion ankaruudesta en uskalla puhua.
Nykyvenäjän eilispäivänä kaikenlaiset äärimmäisyydet olivat läsnä, dualismi ennalta heijasti muinaisen persialaisuuden kertautumista. Vastakohdat olivat hullun lailla kiinni toisissaan, musta valkoisessa ja hyvä pahassa. Kohtalokkaan voiman läsnä ollessa, nyt ja siellä, tilanne olisi huvittava ellei se olisi niin vakava. Lännessä ei nähty kaikkea, mikä esti ongelman ratkaisua? Pitikö toistaa, ettei enää tiedetty, miten tulisi toimia idän kanssa. Merkittävien suomalaisten antroposofien parissa on esiintullut keskenään samankaltaisia näkemyksiä Ukrainan sodasta, ja painotan vielä, ne myötäilevät median ja poliittisen johdon linjaa. Toisenlaisiakin on esitetty. Miten asiaa voi sodan keskellä rakentavasti käsitellä. Aihee(ttomuude)sta voidaan olla puolta mieltä, ei enää tämän maailmanajan hulluudesta, joka ei ole Jumalan viisautta ihmisestä.
”The Swans of Ainola”
When the world is (like) music
In a land where old men weep
And if even the wisest of them,
The knower wept like a (wo)man
Why shouldn’t everyone else…
And from those trees that fell
Two pieces were composed
For the Birch and the Fir
And there in the garden of Ainola
As some people have been joking at my expense
I admit that I was moved to tears, literally
”The swans they were in the sky”
I could not see them with my eyes
But I could feel them, written
Into that place’s memory
The musical score with no story
Burning in a place of fiery tongues
When the notes burned, the soul
Of our composer found peace
For the years that were left
NOTES
Cf. the opera sketch Veneen luominen,
and the Lemminkäinen series by Jean Sibelius.
The 8th symphony burned in Ainola’s fireplace.
Runo vuonna 2020 julkaistusta kokoelmastani
Wor(l)d Lyrics, kappaleen XII osa VII.
Ilmainen kopio löytyy sivustolta Mythic Poetry
https://mythicpoetry.blogspot.com/
Kirjoitus on julkaistu Takojan numerossa 1/2023.
Yllä on Kallvikin rantamaisemaa. Kuva: Laura Vilva.
Alakuva ja vesivärityö: Antti Filppu