”Dead, jail or….”
Olen vierivä kivi mä vain, tämän arvan kun vetää sain
Tulin kaukaa ja kauas vie mua kohtaloni tie
-Jukka Kuoppamäki / Vierivä kivi
Reijo Wileniuksen tiedetään sanoneen, ”jos minulla on vain kaksi vaihtoehtoa, valitsen kolmannen”. Ehkä se oli huumoria osittain, mutta kätkee sisäänsä totuuden siemenen, joka voi Asiaksi kehittyä mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Michael Monroe löysi aikoinaan kahden huonomman väliltä jotain parempaa, kuten kappaleen nimestä voi päätellä. Hänelle rock and roll muodostui kohtalon mittaiseksi, vaikka jälkiviisaana 30 vuotta myöhemmin on helppo todeta. Kesäkuussa 60-vuotisjuhliaan viettänyt muusikko julkaisi uuden levyn, I Live Too Fast To Die Young, joka saattaa olla koko uran parhaita, joidenkin lyyristen kysymysmerkkien herättäessä minutkin katsomaan arpiani. Eräs toinen legenda viettää jo 80-vuotispäiviään. Jukka Kuoppamäki juhlii samalla kertaa Kristiyhteisön satavuotista taivalta. Matka jatkuu ikuisesti, niin ainakin laulussa.
Joillekin rockin armollinen katuoja on voimaa, josta korkealla tieteilijä uneksii, muttei pääse näkemään tai kokemaan. Taiteilija voi sortua epätarkkuuksiin ja vapaamuotoiseen tulkintaan, josta uupuu hieman totuuden toista puolta. Michael Monroe on kertonut henkisistä näkemyksistään uskottavasti rinta-alueen äänellä, mikä on arvostettavaa jo itsessään. Mainiten jälleensyntymisajatuksenkin hän on puhunut suojelusenkelistä, joka on ihmisen korkeampi minä. Taiteellishenkisen elämyksen kohdalla se on tosiasia. Ehkä tieteilijä joutuu lisäämään, että suojelusenkeli edustaa ihmisen korkeampaa minää, tavallaan kantaen ja muistuttaen sen olemusta. Muttei kyse ole aivan samasta. Hengentieteen mukaan jokaisella ihmisellä on sekä suojelusenkeli että korkeampi minä, vaikka ne toimivatkin samalla alueella. Kokemus on ehdoton asioiden sisäisen ymmärtämisen kannalta, tiedollinen puoli olennaista ulkoisen hahmottamisen suhteen. Osaako luovia eteenpäin laivallaan vai päätyykö lopulta harhailemaan kadonnutta mieltä etsien….
Kirkolliset ja muut uskonnolliset traditiot ovat historiallisesti olleet kovin ankaria näkemyksissään ja vaatimuksissaan. Vaihtoehtoina valtavirroiksi kasvaneet lukuisat uushenkiset ja vastakulttuuriset liikehdinnät puolestaan ovat usein totuuden syrjässä kiinni sen toisella reunalla tasapainoillen kuilun vieressä. Nämä kaikki ovat joskus olleet aivan-liian-äärimmäisiä pakkomielteissään, mutta päinvastaisilla tavoilla. Asiasta ei ole juuri puhuttu tässä merkityksessä, vaikka ongelman käsittely voisi avartaa uudenlaisia näköaloja henkisiin aihepiireihin ja niihin suhtautumiseen. Paljon on ääntä yksipuoliseen sävyyn, joko suuntaan tai toiseen. Todellisuudessa muutaman askeleen päässä odottaa yhteisymmärrys, edellyttäen tietysti, että askeleet otetaan samaan aikaan vastakkaisista suunnista toisiaan lähestyen. Kun aiheen tiedostaa elämyksellisesti, se voi alkaa jälleen puhutella, keventäen vanhaa ristiriitaa, joka on kannettavaksi raskas taakka kenelle tahansa.
Mutta onko parempi olla turhamainen aidosti kuin totisesti esittää kunnon ihmistä? Kuten tämän kirjoituksen sivu osoittaa, itse on mentävä sille rajalle, josta inehmon kohtalon näkymiä ihmetellään. Kaiketi voin sen teille kertoa, oberuferilaisessa paimennäytelmässäkin sanotaan.
Teksti on julkaistu Takojan numerossa 3/22