Mysteeridraaman äärellä
Steinerin1Kuvat: Ari Harmanen. neljä mysteeridraamaa vaatisivat kokonaan oman artikkeli(sarja)nsa, jotta niiden teemoista ja taustoista saisi jonkinlaisen yleiskäsityksen. Niiden syvällisyyttä ei silti kannata väkisin painottaa loputtomiin, sillä toisaalta näytelmien tekstit ja esitykset joko puhuvat puolestaan tai jäävät puhumatta. En ole aiheiden asiantuntija, enkä olisi tätäkään arviota kirjoittanut ellei olisi varta vasten pyydetty – samalla sain jälleen mahdollisuuden kokea varsin ainutlaatuisia hetkiä katsomossa, mistä lämpimät kiitokset kaikille asianosaisille koko sydämestäni.
Ensimmäinen näytös
Vihkimyksen portin ensimmäisessä näytöksessä Maria (Tuulikki Sarekoski) ja Johannes Thomasius (Kari Westerlund) tulevat kokoussalista ja aloittavat keskustelun liittyen esitelmään, jota olivat juuri olleet kuuntelemassa. Jälkipuinti jatkuu professori Capesiuksen (Johannes Kananen) sekä tohtori Straderin (Kimmo Sarekoski) saapuessa paikalle. Ystävättäret Astrid, Luna ja Philia ottavat myös osaa keskusteluun. He osoittautuvat olevansa, käsikirjoituksen mukaan, alkukuviltaan Marian sielunvoimien henkiä. Tämä kertoo paljon asetelmista. On ehkä oltava jonkin verran ennakkoluulotonta ja myötämielistäkin asennetta, kärsivällisyyden lisäksi, jotta teos voisi antaa syvistä lähteistään
virrata katsojalle asti. Omat ennakkoluulothan tulevat helposti jokaisen tielle, ja mitään ei välity. Nämä eivät ole yksinkertaisia näytelmiä. Kysymys kuuluu, missä määrin voidaan nauttia pelkästään teatterin katsomisesta? Kuinka paljon ja millä tasolla on tiedostettava erilaisia taustoja tai henkilöhahmojen monikerroksisuutta, jotta voisi ymmärtää lavalla tapahtuvista asioista jotain olennaista? Eli, onko mahdollista kokea perinteisiä taide-elämyksiä ilman taustatietoja?
Ensimmäisen mysteeridraaman ensimmäinen näytös kestää kauan ja sisältää paljon dialogia. Se on oikeastaan jo itsessään kokonainen esitys, josta riittää ajateltavaa ja tulkittavaa pidempäänkin. Neljännessä ja kuudennessa näytöksessä ollaan sielunmaailman maisemissa, keskellä Johanneksen meditaation sisältöjä, joissa Elementtien hengen, Lusiferin ja Ahrimanin kaltaisten ilmestysten lisäksi rouva Balde käy keskustelua erään hyvinkin oudon Germanin kanssa (joka sanoo olevansa ”maanaivojen henki”). Seitsemäs näytös vie ka(i)tselmuksen hengen alueelle, jossa Maria ja Johannes puhuvat keskenään, Marian ystävättärien ja muiden merkillisten hahmojen lisäksi. Viimein hengenopettaja Benedictus rohkaisee paikalla olijoita.
Hyviä roolisuorituksia
Viime vuoden esitysten taiteellisen rauhallinen nuorimies Ville Maunula vaihtui Kari Westerlundin Johannes Thomasiukseen, joka olikin jotain muuta. Miltei pateettisella äänellä Johannes aloitti elämänsä kriisien valittamisen. Westerlund puhui selvästi ääntäen ja varmuudella näytelmien läpi. Johannes Thomasius ja Capesius kumpikin seisoivat omalla tavallaan ”tyhjyydessä”. Eri puolia henkisen kehityksen vaiheista kaikessa inhimillisessä keskeneräisyydessään tuli selvästi näkyviin näiden kohtalonkuvien kautta.
Westerlundin kyky sietää tilanteen painostavuus ja ilmiömäinen muisti herättivät kunnioitusta. Valituslaulujen kestä(mis)essä oli katsojallakin osansa otettavakseen. On hienoa huomata, miten saman roolihahmon voi esittää niinkin eri tavoin ja yhtä lailla uskottavasti, kuten Maunulan ja Westerlundin esimerkit näyttivät. Roolihan ei ole mikään helppo. Vuorosanat ovat uuvuttavan pitkiä ja tapahtumia on hyvin vähän.
Yksityiskohtia oli paljon. Alkutapahtumien aikana taustalla istui hahmoja kuuntelemassa henkevää keskustelua. Yksi heistä teki koskettavan eleen, kirjaimellisesti käsi sydämellä. Se tuntui katsomossa asti, vaikka olikin vain viitteenä taustalla. Marian sielunvoimien henget Bea Viinamäki, Nina Alfthan ja Minna Eklund toivat eurytmian avulla elävöittäviä hetkiä lavalle, vahvasti muodostetun puheen keskelle. Puheenmuodostus toimi kaikin puolin ja osoitti taiteenalan tarpeellisuuden jälleen käytännössä. Taustalla oli monia puhujia, jotka vaihtuivat koko ajan, mikä ei teatteriin yleensä kuulu. Samoin eurytmiaa oli paljon, eikä sen merkitystä voi liioitella.
Omat ennakkoluulothan tulevat helposti jokaisen tielle eikä mitään välity. Nämä eivät ole yksinkertaisia näytelmiä.
Järkkymätöntä linjaa edusti myös Professori Capesiusta näytellyt Johannes Kananen, jonka tyyni esitys teki vaikutuksen. Aluksi miltei huvittavalta tuntunut järkähtämättömyys jatkui horjumatta kertaakaan, viimeisiin vuorosanoihin asti. Se sai näytelmien edetessä lisää hienostuneita sävyjä, luoden eheän ja luottamusta herättävän kokonaisvaikutelman. – Kananen sai esiintymisestään ylistystä ja kiitosta osakseen useammalta taholta, oikeastaan ainoa mahdollinen kritiikin kohde oli eräänlaisen ”antroposofin arkkityypin” heijastus roolissa, mutta sekin on lopulta pilkettä katsojan omassa silmäkulmassa.
”Siinäpä oli vasta kunnon asiaa!” sanoo uskottavan maalaispapin näköinen Felix Balde (Jukka Jormola) astuessaan sisään ruusunpunaiseen huoneeseen. Rouva Balde (Eila Väisänen) tulee hänen kanssaan. Mikäli mahdollista, sanataiteilija Väisänen oli vielä parempi kuin viime vuonna. Tällä kertaa eivät puhelinten soittoäänetkään häirinneet mestaria työssään. ”Kuulemme vain omat puheet” sanoi rouva Balde itsekin. Onneksi professori Capesius vierailee usein heidän luonaan. Nämä olivat sydämellisiä kuvia ja hetkiä.
Hengenmaailman kieltä
Vastavoimat elävät ja vaikuttavat meissä. Tämänkaltainen näyttämö voi olla tilaisuus tutustua siihenkin aiheeseen omakohtaisesti ja omassa tahdissa. Lavalla pyörivät hahmot esittävät ihmisessä itsessään olevia voimia ja taipumuksia, jotka ovat monessakin mielessä kuin eläviä olentoja. Anja Riska loisti ylpeän kauniisti Lusiferin hahmossa, veren ja tulen värjäämässä asussaan liikkuen, taiteellista uhmaa lavalla ilmentäen. Intohimoinen elekieli sai lisävahvistusta Eila Väisäsen puheesta. Jukka-Pekka Larimon Ahrimanin kulmikas liikehdintä ja matala, uhkaavan painokas ääni (Markku Maula) kaikui pitkin saleja komeasti ja varmuudella, jota voi vain ihailla. Vihreän musta puku hauskoine yksityiskohtineen ei välttämättä vastaa monenkaan mielikuvaa Saatanasta. Kun perehtyy vuorosanoihin, vastavoimien olemus ja merkitys alkavat hahmottua toisella tavalla. Näkemys avartuu lisää, jos katsoja lukee näytelmän käsikirjoitusta. Kohtauksissa joissa Lusifer ja Ahriman esiintyvät, on paljon mielenkiintoista ja painavaa tekstiä, ja toisaalta myös lennokasta kielenkäyttöä.
Elementtien henki oli valkoista partaa myöten yhtä voimakas näkynä kuin äänenäkin. Markku Maula on jo kauan perehtynyt mysteeridraamoihin (ja huhujen mukaan piti aiheista vaikuttavan esitelmän sunnuntaina). Jyrinä ja salamointi sai Capesiuksen ja tohtori Straderin heilumaan.
Hyvin merkillinen kohtaus oli rouva Balden keskustelu Elementtien hengen kanssa kuudennessa näytöksessä. Hän joutui kantamaan vastuuta sanoistaan tai pikemminkin muiden tilanteesta johtuen, tavallaan uhrautumalla toisten puolesta. Ja kun German väänteli sanoja(an), rouva Balden vastaukset olivat ”luontevia”, jos maanaivojen hengen kanssa käytyä väittelyä voi sellaiseksi kutsua. Tämänkaltaiset ilmestykset eivät ole kovinkaan luontevia itsessään. Leikillisyys väritti puheita, ehkä Steinerin ”kosminen huumori” on jäänyt vähälle huomiolle kaiken vakavahenkisen paatoksen jälkeen.
Vastavoimat elävät ja vaikuttavat meissä. Tämänkaltainen näyttämö voi olla tilaisuus tutustua siihenkin aiheeseen omakohtaisesti ja omassa tahdissa. Lavalla pyörivät hahmot esittävät ihmisessä itsessään olevia voimia ja taipumuksia, jotka ovat monessakin mielessä kuin eläviä olentoja.
Näytöksen lopussa Johannes havahtuu. Erikoiset tapahtumat olivat hänen mielenliikkeidensä sisältöä. Hengen alueella, Marian sanat yhdessä Astridin, Lunan ja Philian kanssa herättelevät katsojaakin uuteen maisemaan. Johannes kertoo meditaatiohetkistään ja niiden jälkivaikutelmista. Maria ja näkijätär Theodora puhuvat vielä pitkään. Tuulikki Sarekosken Maria jatkaa viimevuotista pyhäin taivaltaan antaumuksella taidokkaan monipolvisesti, kerraten oman kokemuksensa Odinin heimojen kohtaamisesta kuoleman voittaneen ja ihmisessä asuneen Jumalan sanansaattajan kanssa. Seitsemännen näytöksen keskustelujen lopuksi Benedictus puhuu juhlavasti hengenvalon ja sielunlämmön yhdistymisestä, johon on hyvä päättää ensimmäisen mysteeridraaman osuus.
Hengen maailman kieltä on vaikea ilmaista ihmiskielellä, sitä on ensin jotenkin käännettävä. On mainittava toistonkin uhalla, että näytelmien kuvissa limittyvät jatkuvasti erilaiset mielen tai maailman kerrokset, toisiinsa virraten ja siirtyen paikasta ja ajasta toiseen. Näiden vaihdosten seuraaminen voi olla vaikeaa, ellei tosiaan ole perehtynyt näytelmien taustoihin ja paremmin tutustunut käsikirjoitukseen. Mutta sellaista vaatimusta ei voi esittää.
On myös koetinkivi näytelmille, voiko periaatteessa kuka tahansa taidetta etsivä ihminen saada niistä ammennettua jotain mielekästä. Vai onko näytelmät esityksineen tarkoitettu ainoastaan harvoille valituille, aiheeseen vihityille.
Sielun koettelemus
Joitakin vuosia sitten luin uudestaan Sielun koettelemusta, mutta se jäi kesken viidennen näytöksen alkuun odottamaan sopivaa hetkeä. Tämä hetki saapui lokakuussa 2021, kun sunnuntain esitys alkoi samasta hiirenkorvalla merkitystä kohdasta. Kuvien alussa ja lopussa on Balden talo. Välissä käydään keskiajalla, jossa viivytään usean näytöksen ajan, ensin metsäniityllä iltahämärissä talonpoikaisväestön keskuudessa, kaivosmestareineen ja munkkeineen. Kahden seuraavan näytöksen ajan seurataan hengellisten ritareiden elämää linnassa. Yhdeksännessä näytöksessä palataan metsäniitylle Kühnen perheen ongelmien ja kansan juorujen pariin. Kymmenes näytös tuo katsojan takaisin nykyaikaan Balden talolle. Tämä kaari loi kehykset sille näytelmän osalle, joka nyt nähtiin. Kokonaisuus on tulossa ensi keväänä, jos luoja suo. Ja suotavaa olisi, että mahdollisimman moni aiheista kiinnostunut ottaisi osaa tulemalla paikalle.
Johanneksen paini kaksoiskulkijansa kanssa viidennessä näytöksessä on melkoista vääntöä. Capesius on vuorostaan se, joka näkee tämän kaiken. Mikä on ihmisen kaksoiskulkija, mitä varjo tarkoittaa? Näytelmien edetessä kysymykset ja näkemykset saattavat hieman selventyäkin.
Dornachissa keväällä 2009 esitetyn Sielun koettelemuksen jälkeen käytiin seuraavan päivän näyttelijätapaamisessa kriittistä keskustelua siitä, millainen oli näytelmän juutalaiskuva. En muista havainneeni mitään ongelmaa, mutta koko aiheen arkaluontoisuuden ymmärtää kaikkine yksityiskohtineen. Joka tapauksessa, Marjatta-koululla esitetyn näytelmän vaikuttavimpiin kohtiin lukeutuivat juutalaisen Simonin lavaesiintymiset, johtuivat ne itse näyttelijän karismasta ja upeasta puvustuksesta, Helena Pihlströmin hienovaraisesta ohjauksesta tai herra tohtorin käsikirjoituksesta ja tarkoituksista.
Keskiaikaiset kuvat olivat mieltä kiinnittäviä jo Dornachissa 2009. Kaikki temppeliherroihin liittyvä on aina kiinnostavaa. Munkin hahmossa edellisessä elämässään olevalle Marialle ilmestyy puoli vuosisataa aiemmin kuolleen Benedictuksen henki. Rukoustunnelman keskellä käydyssä keskustelussa tulee ilmi katolisen kirkon ja kerettiläisiksi julistettujen ritareiden välisiä kiistoja sekä ratkaisumahdollisuuksia niihin. Olisi helppoa jäädä keskellä riitaisaa tilannetta. Allekirjoittaneelle jäi vaikutelma, että kohtaukseen sisältyi jotain suurempaakin merkitystä liittyen myös kirkollispoliittiisiin kriiseihin…..
On hyvä ymmärtää, kuinka paljon ihmisiä oli mukana tekemässä kaikkea tätä mahdolliseksi. Käsiohjelman säilyttäminen muistona onkin vähintä, mitä voi katsojana tehdä, jo pelkästään kunnioittaakseen suurta vapaaehtoistyön määrää.
Kun Suurmestari (Pekka Asikainen) puhuu kohtalokkaan ajan koittaessa valkopunaristiasussaan vakavaan tyyliin uskonveljille seitsemännen näytöksen alussa, tilaisuus on liikuttava poissaolon hetken häivähdyksiä myöten. Ei ole yhdentekevää, kuka puhuu roolihahmonsa takana. Jokainen kohtaus on ainutlaatuinen. Eräs näytelmän hienoimmista hetkistä oli vanhan Suurmestarin ja viisaan Simonin (Kimmo Sarekoski) keskustelu ja uloskäynti linnan huoneesta. Sarekosken olemuksessa oli jotain ortodoksin kaltaista (joko papin tai juutalaisen), Asikaisen temppeliherra puolestaan toi mieleen wagnerilaisia assosiaatioita ja hieman muskettisoturiakin. Simonia vainottiin kyläläisten toimesta, häneen suhtauduttiin epäilevästi kuten juutalaisiin ylipäätään. Parantamistaidon hallitseva Simon oli löytänyt suojelusta ja yhteistyön mahdollisuuksia temppeliherrojen linnasta. Ajat olivat vaikeita, lisää vaikeuksia oli tulossa.
Toisen näytelmän ehtoopuolella Joseph ja rouva Kühne, sekä heidän tyttärensä Berta ovat metsäniityllä. Äiti kertoo tyttärelleen sadun: kerran eräs mies, joka mietiskeli paljon, halusi tietää pahan alkuperän. Hän ei itse osannut vastata kysymykseen, mutta uskoi, että maailma on Jumalasta. Ja Jumalassa voi olla vain hyvyys. Kerran mietiskellessään hän käveli puun ohi, joka keskusteli kirveen kanssa. Kirves väitti puulle voivansa tehdä sellaista, mitä puu ei voi tehdä hänelle. ”Minä voin kaataa sinut, mutta sinä et minua”. Puu vastasi kirveelle kertomalla: ”Vuosi sitten otti eräs mies puun, josta valmisti sinun vartesi toisella kirveellä [joka oli peräisin] minun rungostani”.
Kühnen kasvattitytär Cecilia ja kaivosmestari Thomas kiistelevät keskenään ritareiden vaikutuksesta ja merkityksestä. Thomas ei voi uskonsa puolesta hyväksyä heidän toimintaansa, Cecilia puolestaan uskoo ritareiden olevan hyvällä asialla ja haluaisi johdattaa Thomaksen ymmärtämään heidän olemassaolonsa syvempää tarkoitusta. Kohtalon ja elämän langat kietoutuvat yhteen merkillisillä tavoilla ihmisten tarinoissa ja poluilla, joita he kulkevat, luoden erilaisia kuvioita ja ongelmia, jotka jäävät odottamaan myöhempää ratkaisua. Kenen lapsi onkaan Cecilia ja miten tulisi menetellä sen suhteen jatkossa.
Lopuksi palataan takaisin Balden talolle, josta kaikki alkoi (tässä näytelmän versiossa). Kuvat ja tapahtumat olivat heijastumia tai muistoja varhaisemmilta ajoilta. Näkyjä edellisestä elämästä.
Viulu ja piano luovat hienon tunnelman taustalle. Musiikki sisältää jonkin verran atonaalisia vaikutteita, tehden siitä hieman modernisti vaikeroivaa mutta tyylikästä. Jo pelkästään satukuvat ja meditaatiot sekä talonpoikaishahmojen kohtaukset sisälsivät niin monta nimeä mainittavaksi, ettei niitä voinut alkaa luettelemaan. Tämä viimeisin ei ollut vähäisin huomio näytelmistä. On hyvä ymmärtää, kuinka paljon ihmisiä oli mukana tekemässä kaikkea tätä mahdolliseksi. Käsiohjelman säilyttäminen muistona onkin vähintä, mitä voi katsojana tehdä, jo pelkästään kunnioittaakseen suurta vapaaehtoistyön määrää. Oli ilo huomata näytelmän tason vielä parantuneen edellisvuodesta.