Miten torjua uusliberalismia? Laajennettu demokratia – osa 1/2

Liberalismille yhteisö ei ole tietoisen eikä yhteisen tahdon tulosta, vaan se on sinänsä sattumanvaraisten yksittäistekojen tulosta¹Artikkelikuva: Wikimedia Commons.. Sen vastakohdaksi asettuu demokratia, joka haluaa rakentaa yhteisöä inhimillisten ideoiden varaan. Sosiaalinen kokonaisuus muodostuu demokratiassa ensi sijassa yksilöiden teoista ja toimista näihin sisältyvien sitovien ja yhteisesti tehtyjen päätösten ansiosta. Luonnonkaltaiseksi mielletyn ”markkinamekanismin” sijaan asettuu tässä inhimillinen ideaali, joka valtiovallan avustuksella myös toteutuu vastustavista äänistä huolimatta²Takojan tavoitteena on valottaa keskustelua yhteiskunnan kolmijäsennyksestä ja assosiatiivisestä taloudesta eri puolilta Eurooppaa. Oheinen Johannes Mossmannin kirjoitus edustaa hyvin Saksassa käytävää keskustelu. Kirjoitus on julkaistu alun perin saksaksi Die Drei lehden numerossa 1-2/2020. Suomennos Teuvo Turunen..

Sosiaalivaltion alasajoa ei todellakaan halua kukaan.

Sekä markkinoiden kannattajat että demokratian puolustajat voivat tukeutua mielipiteissään havaittaviin tosiasioihin. Yhteiskunnalliset instituutiot kuten ihmisoikeudet, omaisuus tai sosiaaliturva ovat kiistatta ihmishengen tuotteita ja kiittävät valtiollista valtaa niiden perustamisesta. Niin pian kuin demokratia kääntyy taloudellisten suhteiden puoleen, se törmää luonnolliseen rajaan. Siellä sitä yleisvastuullisine periaatteineen ovat vastassa taloudelliset vaistot, joiden on välttämättä tunnustettava yksilön ideoinnin ja vapauden hedelmällisyys. Vaikka mielipiteen muodostuksessa ja äänestyskäyttäytymisessä kouliintunut järki miten tahansa kieltäisi, että taloudellisia prosesseja ei voi ohjata demokraattisesti, puhuvat kuitenkin kehon tarpeet omaa selvää kieltään. Jokaisen toimeentulo riippuu ensisijaisesti siitä, menevätkö valmistetut tavarat keskinäisessä kilpailussaan kaupaksi. Samalla kun kuluttajien tarpeet tulevat tyydytetyiksi, tulee tuottajien toimeentulo varmistetuksi.  Jokaisen toimeentulo riippuu myös siitä, löytyykö osaavia yrittäjiä toteuttamaan omia ideoitaan pääoman avulla. Tämä tarkoittaa tuotannon ja tuotteiden organisointia ja innovointia. Kuitenkaan ei tavaran arvo eikä varsinkaan tarpeet ja kyvyt ole riippuvaisia demokraattisista äänestyksistä.

Talous sysää ihmisen siis yhä uudelleen sen tosiasian eteen, että talous noudattaa omia lakejaan, joita ei voida keinotekoisesti muotoilla eikä niistä demokraattisesti päättää. Tämä tosiasia johtaa siihen, että demokratia esiintyy jonakin korkeampana järjestyksenä, josta ei voida enää äänestää. Demokratia on siis ”markkinataloudessa”, jonka rajat määrää markkina. Ja markkinoiden näkökulmasta puolestaan demokratia voi asettaa ainoastaan oikeudelliset reunaehdot markkinavoimien vapaan pelin käyttöön.

Demokraattisesti rakentuneen yhteisön ja ulkopuolelta annettujen talouden lakien välimaaston kaksinaisuudessa uusliberalismi on saanut teoreettisen ilmiasunsa. Sen historia alkaa vuodesta 1937, jolloin Yhdysvalloissa julkaistiin paljon suosiota saanut Walter Lippmannin³Lippmann, Walter (1945): Die Gesellschaft freier Menschen. Bern. teos: The Good Society. Siinä Lippmann, silloinen ajatushautomon ”Council on Foreign Relations” johtaja, arvostelee klassista laissez-faire-liberalismia. Tämä liberalismin suunta on osaltaan edistänyt totalitarismia Euroopassa vähätellessään liberalismin sosiaalisia seurauksia ja siten tehnyt tosiasiassa lopun itsestään. Sikäli kuin vapaa yhteiskunta olisi ylipäänsä mahdollinen, täytyisi liberalismin olla osa demokraattisesti laillistettua oikeusjärjestystä.

Lippmann haluaa rajoittaa pääomien vapaata liikkuvuutta, kieltää osakeyhtiöiden ja finanssilaitosten voittojen kasaamisen sekä lisätä monopolien verotusta. Samoin hän puhuu sellaisen ”politiikan puolesta, joka jakaa korkeat tulot ja perinnöt uudelleen ankaramman ja jyrkästi progressiivisen verotuksen kautta⁴Vrt. ed. s. 285 seur. ja s. 301..” Hän viittaa myös ongelmaan, joka nykyään digitaalisuuden yhteydessä nousee esiin.  ”Kukaan ei voi torua ihmistä, joka vihaa häneltä leivän vienyttä konetta ja riistänyt häneltä sen ainoan työn, jonka hän on oppinut.”  Vastaavasti hän vaatii sosiaaliturvaa ”edistyksen uhrien tukemiseksi⁵Vrt. ed. s. 297.”.

Kirja saa laajaa mielenkiintoa ekonomistien keskuudessa kaikkialla maailmassa. Vuotta myöhemmin kokoontuu Lippmannin kanssa Pariisiin 24 nuorta miestä yhteiseen ’Walter Lippmann’ -seminaaariin keskustellakseen tämän esittämistä teeseistä. Kahta heistä, Alexander Rüstow ja Wilhelm Röpke, on pidettävä historiassa sosiaalisen markkinatalouden perustajina. Seminaarissa keskustellaan erilaisista nimityksistä, kuten ”Sosiaalinen liberalismi”, ”Vasemmistolainen liberalismi” tai ”Neo-kapitalismi”. Vihdoin Rüstowin ehdotus pääsee voitolle: Liberaalin talousjärjestyksen ja vahvan valtion synteesiä kutsuttakoon nimellä ”uusliberalismi⁶On huomattava, että 1970-luvulla tapahtui aluksi USA:ssa ja Britanniassa uusliberalismin käänne, jossa keskeiseksi tuli pääomatuottojen maksimointi. Tämä käänne hallitsee uusliberalismin kuvaa Suomessa. Mossmann tukeutuu kuitenkin saksalaiseen todellisuuteen, jossa usein yhdistetään ”uusliberalismi” ja sosiaalinen markkinatalous. /JK”. Rüstowin mukaan pyrkimyksenä olkoon ”Liberalismin uudistaminen perustojaan myöten, erityisesti vastatakseen myös kaikkiin oikeutettuihin sosialismin vastaväitteisiin ja vaatimuksiin⁷Rüstow, Aleksander (2009): Die Religion der Marktwirtschaft. Berlin. s. 50..”

Myöhemmin vuonna 1947 viisitoista seminaarilaista perustaa ensimmäisen uusliberaalisen ajatushautomon nimeltään ’Mont Pèlerin Society’, josta vuosien mittaan syntyy 83 seuraavaa hautomoa. Verkosto ei ole tähän mennessä esittänyt mitään yhtenäistä ideologiaa, vaan se käsittää ainoastaan erilaisia yrityksiä määrittää kulloisenkin demokratian ja liberalismin välistä tosiasiallista suhdetta. Useat uusliberalistit haluavat enemmän valtion, toiset enemmän markkinoiden osallisuutta. Sosiaalivaltion alasajoa, niin kuin monet uskovat, ei todellakaan halua kukaan. Jopa radikaalein markkinafundamentalisti Friedrich August von Hayek vaatii ”turvattua perustuloa⁸Vrt. von Hayek, Friedrich August (1981): Recht, Gesetzgebung und Freiheit. – Band II: Die Illusion der sozialen Gerechtigkeit. Landsberg a.L., s. 122.”. Uusliberalismin kriitikot kiinnittävät usein huomionsa yksipuolisesti heihin, jotka edustavat pelkkiä liberaaleja katsomuksia ja jättävät huomioimatta kokonaan, että itse asiassa on kyse markkinan ja valtion välisestä dialektiikasta. He esittävät vaatimuksia, että valtion tulisi pitää huolta ja tarjota turvaa väliinputoajille sosiaalipolitiikan keinoin. Mutta tämähän on juuri aitojen uusliberalististen ajattelijoiden kaikkein keskeisin vaatimus. Se suojaa markkinataloutta vallankumouksellisilta ja totalitäärisiltä hyökkäyksiltä ja estää ajautumista ”näkymättömän käden” toimintaympäristöön.

Vuokrakatto

”Vaikka sana liberaali joutuu unohduksiin, ja itseään liberaaleiksi nimittävät vaipuvat häpeilevään vaitioloon”, tuumii Walter Lippmann vuonna 1937 ja jatkaa, ”tästä huolimatta saa tuotantotavan pakonomaisuus välttämättä ihmiset jälleen keksimään ja ottamaan käyttöön liberaalin yhteiskunnan perusperiaatteet. Tämä on venäläisen kokeilun oppi meille⁹ed. main. Lippmann, Walter: s. 276..” Joka ei pysty tätä näyttöä ajatuksen tietä omaksumaan, tulee sen oppimaan tosiasioiden kautta – halusi sitten tai ei. Ajankohtaisena esimerkkinä mainittakoon vuokrakatto.

Lokakuun 22. pnä 2019 Berliinin osavaltion senaatti hyväksyi lakiehdotukselle vuokrarajojen sääntelystä. Laki rajoittaa korkeimman sallitun asuinhuoneen neliövuokran 3,92 Eurosta 9,80 Euroon rakennusvuodesta ja varustelusta riippuen¹⁰Paul, Ulrich (2019): Mietendeckel entlastet Berliner Mieter um 2,5 Milliarden Euro. Berliner Zeitung 26.11.2019.. Vaalikansa on ihastuksissaan otaksuessaan tämän lain voivan vaikuttaa myös omassa rahapussissakin. Siinä kyllä jää itse kukin nuolemaan näppejään.

Ihmiset voisivat muodostaa keskenään kuluttajia ja tuottajia yhdistäviä talouden assosiaatioita.

Rakennuskustannukset ovat nykyisin keskimäärin 3000 € per neliö, mikä siis tekee 100 neliön asunnon hinnaksi 300 000 €. Vanhan rakennuksen saneeraus voi olla halvempaa, mutta myös kalliimpaa. Ammattilaiset arvioivat yleensä kustannuksen olevan 75 % vastaavan uuden rakennuksen hinnasta. Uuden vuokralain mukaan saadaan vuokraa korottaa täyssaneerauksen tapauksessa vain 1 € per neliö. Mikäli saneerauksen kustannus on 50 % uuden hinnasta, silloin 100 neliön asunnon korjauskuluksi muodostuu yhä 150 000 €. Tämä summa täytyy tulla takaisin vuokran kautta. 30 vuoden tarkastelujaksolla tarkoittaa se, että vuokran korotusvaade on 4,16 € ilman korkoja per neliö. Ja tällöin vuokranantaja ei ole ansainnut senttiäkään. Tosin aina voidaan väittää, että tähän asti maksetuilla vuokrilla on hyvitettävä korotusvaadetta, koska vanhat vuokrat olivat sentään ”puhdasta tuloa”. Jos asunnon vuokra ennen saneerausta on 7 € per neliö, voisi vuokraisäntä korottaa lain mukaan kuukausivuokraa 1 € kattaakseen saneerauskustannuksia ja itse maksaa 3,16 € kuukausittain. Hänen otaksuttu puhdas tulonsa kutistuisi 3,84 Euroon – joka tapauksessa vielä puhdasta voittoa. Mutta ensiksikin rakennuttajat ja asunnonomistajat suorittavat tehtäviä, jotka täytyy tulla korvatuiksi. Toiseksi vuokranantajan on kerättävä vararahastoa tulevia vuosikorjauksia varten. Kolmanneksi kaikki se, mikä mahdollisesti vielä ns. puhtaana tulona jää jäljelle, on pääsääntöisesti jo varattu, kuten lainojen lyhennykset tai sosiaali- ja eläkemaksut.

Pääomatulojen varaan luotu laina- ja korkojärjestelmä voidaan tosiaankin asettaa kyseenalaiseksi. Samoin voidaan kysellä rakentamisen hintoja ja vaikuttaa taloudessa toimivien liittoutumien kohtuullisempaan hinnoitteluun. Tämän on tosiaan myös tapahduttava. Taloudellisten syiden pimittäminen ja sen sijaan toivotun tuloksen demokraattinen päättäminen johtaa sitä vastoin sosiaaliseen katastrofiin, sillä ensin tulevat pysähtymään rakennustyöt valtion päättämien vuokrahintojen seurauksena. Vanhojen asuntojen kunnostusta laiminlyödään, eikä uusia rakenneta.

Koska Berliinin senaaatti samalla on unohtanut sisällyttää lakiin myös toimitilojen vuokrat, kohdistuu nostopaine nyt niihin. Berliinissä ne ovat nousussa ja tällä haavaa keskimäärin 27 € per neliö, eikä 50 € per neliö ole harvinaista. Vain aivan tietyt toimialat pystyvät sen maksamaan. Nousseet toimitilavuokrat tulevat siirtymään sitä paitsi tavaroiden hintoihin kuluttajien maksettaviksi. Mitä kansalainen vuokranmaksussa säästää, sen hän maksaa korotettuna toisaalla.  Häviäjiä ovat monet pienyrittäjät ja ammatinharjoittajat, mutta myös koulutuslaitos. Vapaiden koulujen perustaminen on tullut tämän takia lähes mahdottomaksi – ottaen huomioon pääkaupungin puuttuvat 26.000 oppilaspaikkaa. Mikä katastrofi! Samalla vauhdittaa valtuusto omien koulujen rakentamista 5500 M€:lla ja maksaa minkä tahansa vuokran, mikä hilaa hintoja yhä ylöspäin. Mutta jos senaatti nyt rupeaa myös toimitilojen ja kulttuurilaitosten vuokria säännöstelemään, niin silloin pääomat yksinkertaisesti siirtyvät muille aloille. Samalla talous lysähtää kasaan, koska lainoitus ennen kaikkea nojaa kiinteistöjen ja maan oletettuun arvoon. Tosin niin pitkälle ei tulla menemään, koska liberaalit voimat vahvistuvat tällaisten näkymien edessä. Tämä tarkoittaa sääntelykokeilun lopettamista muutaman vuoden sisällä, mikä puolestaan johtaa vuokrien räjähdysmäiseen nousuun. Tämän oletettavasti vasemmistopolitiikan menestys tulee olemaan yksin ja vain nimenomaan siinä, että epäusko vastikkeettomien tulojen oikeutusta kohtaan on muuttunut pitkiksi ajoiksi traumojen ja tabujen syövyttämäksi aiheeksi.

Poliittisen tietoisuuden voittaminen

Kuten edellinen esimerkkini osoittaa, neoliberalismin luonnostelema ylempi järjestys ei ole mikään haavekuva, vaan päivittäin itseään julkituova tosiasia. Demokratia kykenee asettamaan reunaehdot vapaalle talouselämälle. Mennessään siinä liian pitkälle markkinat kyllä osoittavat sille kaapin paikan. Uusliberalismi on niin ollen puhtaasti tarkkailun tulosta. Kaikki kiihotus sitä kohtaan on siksi täysin tarkoituksetonta. Lippmannin asiallista ja osuvaa havaintoa voidaan tosin täydentää toisella, yhtä asiallisella havainnolla. Nobelin palkinnon saaja Milton Friedman kirjoittaa liberalismin ”keksimisestä”: ”Oli aikanaan huomiota herättävä havainto ja on sitä yhä tänäänkin, että talousjärjestelmä voi syntyä useiden ihmisten toimeliaisuuden tarkoituksettomana seurauksena, joista jokainen hakee vain omaa etuaan¹¹Milton, Friedman (1980): Chancen, die ich meine. Frankfurt a.M., s. 26..” Yksilön tietoisuus rajoittuu subjektiiviseen sisätilaan, se on harkintaa kuluttajan tarpeiden ja työn ja toiminnan välissä. Siten se on täysin talouselämän ulkopuolella, joka puolestaan on ihmisten välisten suhteiden kaikenkattava yhteys.

Siten jos halutaan muovata sosiaalista yhteisyyttä, josta oma tietoisuus on poissuljettu, täytyy sitä silloin lähestyä ulkopuolelta. Tällöin on asetettava ulkoisia sääntöjä yksilön käyttäytymiselle, joka itsestään käsin ei pysty pääsemään selville yhteisestä hyvästä. Valtio pystyttää silloin sosiaalisia rakenteita asettaakseen oletetun luonto-olennon ”Talous” ihmisten tarkoitusperien käyttöön. Mutta tämä kuva on vain niin kauan pätevä, kuin markkinatoimijat eivät kommunikoi keskenään. Sinä hetkenä, jolloin markkinatoimijat liittyvät yhteen, muuttuvat myös edellytykset, joista liberalismi, neoliberalismi ja demokratia yhtä lailla ovat lähtöisin. Varsinainen talouden voima on piilossa kommunikoinnissa eikä niinkään valtiollisen vallan hyödyntämisessä.

Ei ole sattumaa, että ”Amazon” maailman mahtavimpana konsernina perustaa toimintansa kuluttajan ja tuottajan suhteen ymmärtämiseen ja sen hyödyntämiseen – samalla tuottajien ja kuluttajien erillään pitämiseen. Mutta tällä foorumilla on kuitenkin hahmoteltu mahdollisuuksia siitä, miten yksityinen ihminen voi jättää subjektiivisen sisätilansa ja liittyä yhtä aikaa sekä tuotantoon ja kulutukseen ja siten aktiivisesti yrittää muokata taloutta¹²Mosmann, Johannes: Die verborgene Ursache des Klimawandels. Die Drei 12/2019..

Tuo ylempi järjestys, jota neoliberalismi kuvaa, on olemassa juuri vain sillä edellytyksellä, että ihmiset lähtevät toteuttamaan sosiaalisia virikkeitään äänestämällä, harkitsemalla valintojaan ja myös protestoimalla. Tästä näkökulmasta talous ilmenee näkymättömän käden leikkinä. Vain silloin, kun ihmiset vaativat valtiota pelastamaan ilmaston tai tuottamaan kohtuuhintaisia asuntoja jne., on uusliberalismi oikeassa. Mutta ihmiset voisivat myös saavuttaa poliittista tietoisuutta sekä työntekijöinä, yrittäjinä että kuluttajina.

Sinä hetkenä, jolloin markkinatoimijat liittyvät yhteen, muuttuvat myös edellytykset, joista liberalismi, neoliberalismi ja demokratia yhtä lailla ovat lähtöisin. Varsinainen talouden voima on piilossa kommunikoinnissa eikä niinkään valtiollisen vallan
hyödyntämisessä

He voisivat nähdä demokratian yleisen kyvyttömyyden talouden alueella ja sen tähden pyrkiä irrottamaan talous kokonaan valtion otteesta. Uusien lakien peräänkuuluttamisen sijaan voisivat he seurata talouden omaa logiikkaa ja muodostaa keskenään [kuluttajia ja tuottajia yhdistäviä] talouden assosiaatioita. Silloin ei olisi enää niitä tosiasioita, joihin uusliberalismi perustaa valtansa. Asian paremmin ymmärtämiseksi haluaisin tässä kohdin tuoda konkreettisen esimerkin henkilökohtaisen elämäni piiristä. Sen ei ole tarkoitus olla vain eräs ratkaisuyritys, vaan tulkoon se ymmärretyksi varovaisena viitteenä eräästä alhaaltapäin laillistetusta talousjärjestelmästä.