Menneisyys on meissä

Aktuellit puheenaiheet leviävät helposti median välityksellä ja käsitteestä tulee helposti vain sana, merkki eikä ajatella sen sisältöä, sen merkitystä asiasta itsestä käsin. Muutenkin on nykyajan pintapuoliselle ajattelulle tyypillistä kiinnittää huomio irrallisiin yksityiskohtiin, kategorisoida, luokitella kaavamaisesti ymmärtämättä kokonaisuuksia ja vaikuttavia voimia. Niinpä ollaan muodin mukaisesti näkevinään kolonialismia vähän joka puolella, niin kuin esimerkiksi Rudolf Steinerin toiminnassa ja antroposofian käytänteissä: pedagogia, hoitomuodot ja eurytmia.

Mitä kolonialismi pohjimmiltaan on?

Kulttuurin alalla se käsite on liitetty kahtalaisiin ilmiöihin: viedään omaa kulttuuria vieraille kansoille tai omaksutaan vierailta kansoilta heidän käytäntöjään. Itse asiassahan tämä on mitä parhainta vuorovaikutusta. Eikö ole kaikin puolin kannatettavaa ja eettisesti oikein viedä sitä hyvää, minkä itse on löytänyt, myös toisille? Ja toisaalta antaa arvoa toisten kehittämille asioille niin, että itsekin haluaa omaksua ne?

Tämä pätee yksityisten ihmisten elämässä yhtä hyvin kuin kansojen. Jos joku minulle vieraan uskonnon tai ideologian edustaja, esimerkiksi Jehovan todistaja, haluaa kertoa omasta vakaumuksestaan toivoen, että minäkin pääsisin osalliseksi siitä hyvästä, en paheksu sitä.

Asian ydin on kuitenkin siinä, liittyykö tähän vallan tavoittelua, vallankäyttöä toisten ylitse, toisten hyväksikäyttöä. Tämä onkin vaikeammin huomattavissa. Kun tekee päätelmän jonkun kolonialismista, se on moraalinen arvio. Moraalin arvioimiseen ei ole mitään kaavaa tai säännöstöä. Jokainen tapaus elämässä on yksilöllinen ja se on arvioitava, punnittava erikseen omalta pohjaltaan. Siihen tarvitaan herkkätuntoisuutta. Viittaan Rudolf Steinerin perustavanlaatuiseen teokseen ”Vapauden Filosofia”, jossa niin kutsuttu eettisen individualismin käsite on olennainen.

Antroposofisen hengentieteen mukaan ihmisen ei tule omalla tahdonvoimallaan vaikuttaa toisen tahtoon aikuisen, itsenäisen ihmisen ollessa kyseessä, ei siis käyttää valtaa toisen yli. Asiat selitetään ajatuksellisesti ja jätetään toinen vapaaksi, jolloin tämä voi omalta pohjalta harkita asiaa ja päättää omasta toiminnastaan. Sama antroposofinen eettinen vallankäytön periaate pätee myös yhteisöjen ja kansojen sosiaalisissa suhteissa. Sitäpaitsi ei mikään auktoriteettisuus sovi antroposofian henkeen. Vaikka antroposofit pitävät Steineria itse valitsemanaan auktoriteettina, Steiner itse puhui auktoriteettiutta vastaan: ihmisen aikojen kuluessa itsenäistyttyä, omaehtoisen ajattelun kehittymisen myötä hän on itse vastuussa ajattelustaan ja toiminnastaan. Tähän itsenäistymiseen, yksilönvapauden ja ihmisyyden kehittymiseen Steiner itse on antanut parhaat työkalut.

Steiner eteni antroposofian levittämisessä usein niin, että odotti ensin ihmisten kysymyksiä, ennen kuin esitelmöi aiheesta. Myös okkultit asiat, jotka ennen pidettiin salassa, on antroposofian mukaan nykyään tultava vapaasti kaikkien tietoon. Sen mukaisesti Steiner on julkistanut kaiken antroposofisen hengentieteen. Miten tähän koko kuvaan sopii joku kolonialismi?

Kuitenkin kysymys kolonialismista on nyt kohdistettu Rudolf Steineriin ja antroposofiaan. Perry Myersin on julkaissut tutkimuksen ”Colonial consciousness, Rudolf Steiner`s Orientalism and German cultural identity”, jossa hän on näkevinään Rudolf Steinerissa ja antroposofiassa mielenmaisemallista kolonialismia. Kerttu Willamo on pohtinut kulttuurisia valtarakenteita Takojassa 2/2021 julkaistussa artikkelissaan ”On uusien silmälasien aika”.

Kysymys kolonialismista on kohdistettu Rudolf Steineriin ja antroposofiaan.

Rudolf Steiner ja kolonialism

Kun nykyaikaisen luonnontieteellisen maailmankuvan mukaisen koulutuksen saanut tutkija kohtaa hengentieteen pohjalta syntyviä ilmiöitä, ei hänellä ole käsitteitä ymmärtää niitä: sen maailmankatsomuksen ja ihmiskuvan ulottuvuuksia: henkisiä, sielullisia ja eteerisiä (elämänvoimaorganisaatio) kerrostumia ja ihmiskunnassa vaikuttavia kehitysvirtoja.

Miten nämä kaksi maailman- ja ihmiskuvaa voisivatkaan olla yhteisymmärryksessä, kun

luonnontieteelliseen maailmankuvaan kuuluu vain fyysinen olemuspuoli ja epämääräinen psyyke, joka liittyy tiiviisti fyysisyyteen ja jota tutkitaan ihmisen käyttäytymisen perusteella. Henkisistä kyvyistä puhuttaessa tarkoitetaan älyllisiä kykyjä. Antroposofiseen ihmiskuvaan taas kuuluu fyysisen olemuspuolen lisäksi elämänvoimaorganisaatio eli eetterikeho, sielu ja henki (minuus). Luonnontieteeseen perustuva käsityskanta selittää kaiken syntyneen ja syntyvän fyysiseltä pohjalta, antroposofiaan perustuva taas näkee kaiken syntyvän henkiseltä pohjalta.

Antroposofian mukaan ihmiskunnan kehitys eri aikakausien kautta on ollut tietoisuuden muuntumista, sen kehittymistä siinä mielessä, että tarkoitetaan ihmisen omalta yksilölliseltä pohjalta lähtevää, ajattelevaa tietoisuutta, silmien avautumista fyysiselle maailmalle, kun alun perin näkökyky kohdistui henkiseen maailmaan. Uppoutuminen yhä syvemmälle aineelliseen maailmaan on merkinnyt samalla henkisen näkökyvyn katoamista.

Mitä kauemmas taaksepäin ihmiskunnan historiassa mennään, sitä enemmän ihminen on ollut henkisen maailman ohjauksessa. Siinä vaiheessa, kun tavallinen kansa ei enää ollut henkisten olentojen välittömässä yhteydessä, niin kutsutut vihityt pukivat henkisen tiedon, sielullishenkiset totuudet kuvanomaiseen muotoon saduiksi, tarinoiksi ja mytologioiksi. Niissä sielullishenkiset olennot, ja- tapahtumat sekä luonnonolennot esiintyivät satu- ja taruolentoina ja sadun tapahtumina. Kansansadut ja myytit eivät siis ole keksimällä keksittyjä niin kuin nykyajan lastensadut, joiden kuvasto on otettu konkreettisesta nykymaailmasta, vaan arkkityyppiset olennot toimivat moraalishenkisissä tapahtumissa. Tästä johtuu mytologian arvostus ja ymmärrys hengentieteen piirissä (ja steinerpedagogiikassa, josta tuonnempana).

Ihmiskunta on Atlantiksen jälkeisenä aikana kulkenut kehityksessään eri kulttuurikausien läpi kehityksen painopisteen ollessa aina jollakin maapallon alueella: oli intialainen, persialainen, egyptiläis-kaldealainen ja kreikkalais-roomalainen kulttuurikausi. Niistä jokainen on omana aikanaan edistänyt ihmiskunnan kehitystä, mikä peilautuu mytologioissa, kansaneepoksissa ja-runoudessa: Gilgamesh, Osiris ja Isis, Ilias ja Odysseia, Bhagavad Gita ja Kalevala. Imaginatiivisella, kuvanomaisella tietoisuudella näitä voi tulkita myös nykytietoisuudelle.

Eurooppalainen kulttuurikausi

Nyt elämme eurooppalaisella kulttuurikaudella, jonka ominaisuuksiin kuuluu, niin kuin tiedämme, älyn, tietoisuuden kohdistaminen aineelliseen maailmaan, mikä on johtanut materialismiin ja luonnontieteiden kehittymiseen ja se vaikuttaa edelleen kaikkiin elämänalueisiin niin tieteisiin, taiteisiin kuin uskontoonkin, kaikkeen jokapäiväiseen elämäämme. Tämäkin materialismin ja teknillisyyden aika on välttämätön ihmisen yksilöllisyyden, itsenäisyyden ja omalta pohjalta lähtevän ajattelun kehittymiseksi. Se aikakausi alkoi vähitellen jo 1500- luvulta ja Steinerin mukaan sen olisi pitänyt olla huipussaan 1800-luvun lopulla, jolloin sen olisi pitänyt alkaa hiipua ja uuden henkisen tietoisuuden alkaa kasvaa ihmisen omaehtoisen ajattelevan tietoisuuden pohjalta. Uudella henkisyyden aikakaudella henkisen ihmis- ja maailmankuvan tulee kehittyä jokaisen yksilön omaksi vakaumukseksi ja elämänasenteeksi. Tähänkin Steinerin tuoma antroposofinen koulutustie ohjaa.

Nyt runsaan sadan vuoden jälkeen huomaamme, missä voimien keskinäisen taistelun kentässä olemme: kahden toisilleen niin vastakkaisen aikakauden vaihtumisen ajankohdassa, alaspäisen, fyysisyyteen kohdistuvan, ja ylöspäisen henkisyyteen kohdistuvan, tendenssien päällekkäisyydessä. Materialistinen luonnontiede digitaalisine sovellutuksineen on huipussaan ja jatkaa yhä alaspäin meneviä tendenssejään, mutta nyt henkiset olennot eivät puutu oma-aloitteisesti kehitykseen, niin kuin ne ihmisen aikaisemmissa vaiheissa tekivät (viittaan tuonnempana esille tulevaan Bhagavad Gitaan). Nyt ihmiskunta on itsensä varassa. Kyllä henkinen maailma nytkin auttaa, mutta se riippuu ihmisen aloitteesta ja tahdosta.

Tässä kehitystendenssien vaihtumisen kaudella, 1900-luvun alussa, Rudolf Steiner loi antroposofian, joka ymmärtää ja tasapainoittaa nämä molemmat: aineellisen ja henkisen maailman. Tämän tasapainon, harmonian löytäminen näiden ihmiselle välttämättömien elämänalueiden välillä, on todellinen Kristus-impulssi. Sen, joka ei ole omaksunut näitä ajatuksia, on mahdoton muodostaa objektiivisia mielipiteitä Steinerin toiminnasta.

Rudolf Steiner näki 1800-luvun saksalaisessa kulttuurissa tämän edellä kuvaillun, uuden henkisyyteen pyrkivän kulttuurin ennakkoääniä: Humboldtin kasvatusideaalin. Alussa mainittu tutkija Perry Myers kiinnittää huomion siihen seikkaan, että Steiner näki myös 1900-luvulla saksalaisessa kulttuurissa, siis oman kulttuurinsa piirissä edelleen, vaikkakin pinnan alla samanlaisia ideaaleja mahdollisuuksina, jotka olisivat voineet hedelmöittää ihmiskunnallisesti kulttuuria ja yhteiskuntia, mutta jotka eivät sitten Saksan johtavissa yksilöissä kuitenkaan päässeet läpi vaikuttamaan ja tuloksena 1900-luvun alun traagiset tapahtumat. Tämän seikan kohdalla, siis sen, että Steiner oman kulttuurinsa piirissä näkee näitä ihmiskunnallisesti arvokkaita ominaisuuksia, Myers päättelee olevan osoitus kolonialismista: Steinerissa elää ”saksalaisen identiteetin ylemmyydentunto”. Tässä on selvä osoitus Myersin ajattelun pintapuolisuudesta ja kaavamaisuudesta.

Hengentutkija näkee aikojen kehitysvirran, eri kehityskausien paikalliset painopisteet laajoissa kokonaisuuksissa ja konteksteissa. Onko oikein syyttää näkijää, joka näkee objektiivisesti erään kansan, olkoonkin oman kansallisuutensa, piirissä yleismaailmallisesti edistyksellisiä piirteitä, kolonialistisesta ajattelusta, ”psygologisesta kolonialismista”: me ja muut? Voiko siis totuus olla kolonialistinen?

Steinerin suhde itämaisiin kulttuureihin

Luonnostaan selvänäköinen nuori Steiner löysi teosofiasta, okkultista liikkeestä, joka ajoittain ammensi itämaisista uskonnoista, hengenheimolaisuutta ja liittyi siihen, kuitenkin erotakseen siitä myöhemmin, kun hän perusti oman tutkimuksensa pohjalta antroposofian. Aluksi jäi antroposofian terminologiaan teosofiasta periytyneitä eri henkisen kehitystasojen nimikkeitä, jotka Steiner myöhemmin vaihtoi saksankielisiksi. Tämä seikka ehkä joillekin kalskahtaa orientalismilta, joka nykyajan tutkijoiden terminologiassa tarkoittaa kolonialistista omimista, länsimaista herruutta, itämaiden alistamista.

Steinerin kiinnostuksesta itään Myers on löytävinään monia kolonialismin muotoja. Varsinkin Steinerin kirjoitukset Bhagavad Gitasta (n.200 e.Kr) ovat Myersin silmissä raskauttavia: hänen mukaansa Steinerin pyrkimyksenä oli uudistaa uskonto, rekonstruoida uskonnolliset normit moderniksi maalliseksi (sekulaariksi) ja maailmanlaajuiseksi uskonnoksi ihmiskunnalle Bhagavad Gitaan perustuen, josta hän sai Myersin mukaan inspiraationsa. Samoin Steiner sai siitä Myersin mukaan myös inspiraatiota filosofiaansa. Täten Steiner kuulemma toteutti jonkinlaista ”hienovaraista koloniaalista käytäntöä”, joka tosin kuitenkin eroaa valtioiden harjoittamasta imperialistisesta kolonialismista.

Tässä huomaamme taas, että hengentieteen käsite ei elä nykyisessä kulttuurissa. Hengentiede (tutkimus henkisestä maailmasta) nähdään uskontona tai ajatuksellisena filosofiana, joiden elementtejä poimitaan sieltä, täältä olemassa olevasta. Tosiasiassa Steiner kyllä oli kantamassa uskonnollista uudistusliikettä ja auttamassa sen synnyttämiseen, mutta aivan toiselta, nimittäin kristillisyyden pohjalta: syntyi Kristiyhteisö.

Intialaisissa vanhoissa uskonnoissa aistimaailmaa pidetään illuusiona, harhana, ”majana”. Steinerin ja antroposofian mukaan taas aistimaailma ja henkinen maailma ovat samaa todellisuutta: ihminen on molempien maailmojen kansalainen. Aistimaailma ilmentää hengen luomisvoimia ja ihmisen tulee kohdella aistimaailmaa ei väheksyen, vaan sitä moraalisesti kohdellen, kunnioittaen.

Tämän seikan painottaminen on nyt juuri ajankohtaista, kun on ilmastonmuutoksen yhteydessä yleisesti tultu huomaamaan sen seuraukset, kun luontoa kohdellaan ymmärtämättömästi, sen arvoa kunnioittamatta.

Vaikkei Rudolf Steiner eikä antroposofia sellaisenaan ole osallistunut päivän politiikkaan, on Steinerin yhteiskunnallisilla ajatuksilla painoarvoa yli aikakausien. Hänen kehittämänsä Yhteiskunnan kolmijako olisi omiaan tervehdyttämään sosiaalista elämää tänäkin päivänä. Siitä kuultavat läpi sen pohjana olevat vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ideaalit, jotka heräsivät länsimaalaisuuden piirissä.

Ne ovat hyvin luonteenomaisesti syntyneet juuri eurooppalaisen kulttuurikauden piirissä, länsimaisuudessa. Koska nyt Steiner piti näitä välttämättöminä ja olennaisina ideaaleina sosiaalisessa rakenteissa ja uudistuksissa, voisivat samoilla värittyneillä silmälaseilla katsovat, kulttuurikolonialismin etsijät, tässäkin nähdä edellä kuvattujen kriteerien perusteella juuri sitä kulttuurikolonialismia ja syyttää tässäkin Steineria länsimaisesta ylemmyyden asenteesta: ”Yhteiskunnan kolmijäsennyshän on syntynyt länsimaisten arvojen pohjalta”, Euroopasta, siis siinä muka taas osoitus ”eurosentrisyydestä”, länsimaisen hegemonian edistämisestä.

Nyt palaamme Steinerin tulkintaan Bhagavad Gitasta. Steiner on tuonut esille, miten ihmiskunnan kehityksen taitekohdissa vastaavat henkiset olennot vuodattavat impulsseja ihmiskuntaan. Bhagavad Gita kertoo, miten henkinen olento, Krishna, opettaa Ardjunaa. On ryhmäsieluisuuden, heimoidentiteetin aika, mutta on tullut aika ihmisen löytää yksilöllinen minänsä. Siihen Krishna haluaa ohjata. Steiner on vaikuttunut paitsi Bhagavad Gitan sisällön ihmiskunnallisen kehityksen erään vaiheen vahvasta ja vaikuttavasta kuvauksesta ja myös ylistää sen taiteellista tasoa, kauneutta ja dramatiikkaa. Bhagavad Gitan aikoihin näet uskonto, filosofia, tieto ja taide olivat yhtä.

Bhagavad Gitan aikoihin uskonto, filosofia, tieto ja taide olivat yhtä

Antroposofian perusajatuksiin kuuluu reinkarnaatio. Sen mukaan on luonnollista ajatella, että me kaikki nykyajassa elävät ihmiset olemme eläneet noilla edellä mainituilla aikaisemmilla kulttuurikausilla, käyneet läpi kaikki eri vaiheet, jotka siten elävät meissä jossain syvällä alitajunnassa. Menneisyys on meissä!

Kolonialismin ilmeneminen antroposofisissa käytännöissä?

Onko steinerpedagogiikkassa, antroposofisissa hoitomuodoissa ja eurytmiassa eurooppalais-länsimaisia valtarakenteita. Viittaan Kerttu Willamon artikkeliin Takojassa (1/2021), jossa näitä käytäntöjä käsiteltiin.

Pedagogiikka

Antroposofisen maailmankuvan mukaan lapsen kehitys käy nopeassa tahdissa läpi ihmiskunnan tietoisuuden kehitysvaiheet. Siksi Steiner-koulujen opetusohjelmassa ovat aidot kansansadut erittäin tärkeässä roolissa alimmilla luokilla, jolloin lapsella on kuvanomainen omaksumiskyky. Kolmannella luokalla tulevat Vanhan Testamentin ja neljännellä mytologiset kertomukset mukaan, meillä tietysti ennen kaikkea Kalevala. Kalevalaa kerrotaan paljon myös Keski-Euroopan kouluissa, emmekä me suomalaiset ajattele, että siellä omitaan meidän kansallista omaisuuttamme, vaan olemme iloisia, että muuallakin tunnetaan tämä yleisinhimillistä viisautta sisältävä eepos.

Alkukantaisissa kulttuureissa on eletty luonnon keskellä ja sen ehdoilla, kehitetty käden ja muita käytännön taitoja, aistien valppautta ja hereisyyttä, kun ei ollut koneita ja monia muita teknillisiä vempeleitä elämän käytäntöjä helpottamaan. Silloin liityttiin omaan tekemiseen ja ympäristöön aivan toisella intensiteetillä kuin nykyään, kun toimet ulkoistetaan paitsi koneelle myös asiantunteville ammattilaisille.

Edellä esitetyn periaatteen mukaisesti lapsen kehityskaareen kuuluu, että pieni lapsi elää ensin kuin alkukantaisissa kulttuureissa: voimakkaasti aisteissaan, tekemisessään ja toiminnassaan. Silloin kaikki älyllinen ja tietopuolinen on vielä lapsen olemuksen ja kehityksen vastaista. Ensimmäiset elinvuodet ovat tahdon kehittämisen aikaa, sitten tulee tunteen ja vasta murrosiästä lähtien on ajattelun ja intellektin kehittämisen aika.

Tämän ihmiskuvan pohjalta Steiner-koulussa opetetaan käden taitoja ja luonnon havainnointia, eläydytään luonnon olemuksellisuuteen, kerrotaan satuja, tehdään taidetta, ratkaistaan arvoituksia ja johdatetaan kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen ihmisestä ja maailmasta.

Niin kuin allekirjoittaneen puheenvuorossa (Takoja 2/2021) todettiin ”kansansadut ja mytologiat alkukuvallisuudessaan eivät peilaa tietyn kansan, vaan tietyn historiallisen ajan ominaisuuksia”. Viittaan myös edellä esitettyyn reinkarnaatioajatukseen: alkuperäiskansa on meissä. Näiden tosiasioiden toteamiseen kilpistyvät syytökset siitä, että steinerpedagogiikassa on kolonialistisia valtarakenteita ja eurosentrisyyttä alkuperäiskansapedagogiikan suhteen.

Pentatoninen musiikki on alkukantaisempi kuin meille niin tuttu länsimaista alkuperää oleva duuri- ja mollimusiikki. Pentatoniikka on ollut vallitseva monissa muinaisissa kulttuureissa aina kreikkalaiseen kulttuurikauteen saakka. Edellä kuvatuista lapsen kehitysvaiheista johtuen pentatoninen sävelmaailma on pienelle lapselle luonteenomainen, lähellä sitä sielun tilaa, missä hän on. Siksi Steiner-kouluissa ja päiväkodeissa tulisi harrastaa pentatonisia lauluja aina yhdeksänteen ikävuoteen saakka, jolloin lapsi luonnollisen kehityksensä mukaan astuu tukevammin maan kamaralle. Pentatonisen musiikin tunnelma jää näet ikään kuin leijumaan ilmaan.

Antroposofiset hoitomuodot

Luontaishoitojen ja vaihtoehtohoitojen markkinoilta löytyy nykyään paljon itämaiselta pohjalta kehitettyjä hoitoja ja hyvinvointikäytäntöjä esimerkiksi jooga, mindfulness ja kiinalainen lääketiede. Antroposofisia hoitomuotoja ja lääketiedettä ei voi kuitenkaan katsoa niiden johdannaisiksi, vaikka näistäkin puhutaan yleisesti luontaishoitoina ja vaihtoehtohoitoina. Varsinkin antroposofinen lääketiede on aivan oma alueensa lääketieteen alalla omine lääkkeineen.

Eivät kaikki vanhat itämaiset hoitomuodot ja niiden johdannaiset ole edes sopusoinnussa antroposofisen ihmiskäsityksen kanssa, joka ottaa huomioon ihmisen tämän aikaisen kehitystilan. Ihmisen rakenne on näet muuttunut ajan myötä. Tämä ei merkitse, etteikö niistä löytyisi myös yksittäisiä nykyihmiselle parantavia käytäntöjä. Mutta ainakaan ei antroposofisia hoitomuotoja voi syyttää siitä, että ”valkoiset keskiluokkaiset terapeutit brändäävät sen (nimittäin ei-länsimaisen kulttuurin vanhat luontaishoidot) ja käärivät hoidoilla paljon rahaa.”

Rudolf Steinerin mukaan alkuperäinen itämainen jooga, joka on painottunut hengitysharjoituksiin, ei sellaisenaan sovi nykyihmisille. Tietoinen puuttuminen hengitykseen, sen tahallinen ohjaaminen, ei ole suotavaa. Voimme vaikuttaa terveellisesti ja harmonisoivasti hengitykseen välillisesti, nimittäin laulua, liikettä ja lausuntaa hyväksi käyttäen, eli kun sielu eläytyy näihin ajassa liikkuviin ja hengitykseen liittyviin taiteellisiin toimintoihin. Esimerkiksi niin kutsuttuun Werbeck-laulukouluun (antroposofiseen ihmiskuvan pohjalta kehitettyyn) kuuluvien hengitysharjoitusten nimi on tosiasiallisesti ja alkuperäisesti ”harjoituksia hengityksen unohtamiseksi”.

Nykyaikaa vastaava joogahengitys olisi Steinerin mukaan ”aistijoogaa”, jota tulisi kehittää aistimuksen syventämiseksi. Esimerkiksi katsoessamme jotain kohdetta tapahtuu eräänlaista sisään- ja uloshengitystä: samanaikaisesti, kun aistittavan kohteen valovirta tavoittaa silmämme, meidän silmistämme lähtee eetterivirta, joka ikään kuin koskettaa kohdettaan.

Eurytmia

Steiner antoi uudistusimpulsseja kaikille taidealoille ja kehitti jopa uuden taidemuodon: eurytmian.

Eurytmian synnyssä on esimerkki aiemmin mainitusta asiasta, että Steiner usein odotti ihmisiltä kysymyksiä ja aloitteita ennen kuin puuttui aiheeseen. Hänen mielessään oli ehkä kauankin elänyt inspiraatio tanssitaiteesta, joka tekisi sanan muotovoiman ja hahmon ja sävelten musikaalisen liikevirran näkyväksi. Hän näet kerran kysyi Johanneksen evankeliumia käsittelevän esitelmänsä jälkeen eräältä taiteellisesti lahjakkaalta ihmiseltä, voisiko hän tanssia sen. Vastaus oli, että kaiken, mihin voi tunteella eläytyä, voisi tanssia. Kyseinen henkilö ei sen kummemmin tarttunut asiaan ja niin se jäi sikseen – kunnes myöhemmin eräs äiti, joka mietti tyttärelleen ammattia, kysyi Steinerilta, voisiko hengentieteen pohjalta kehittää tanssitaidetta. Siitä alkoi eurytmian kehittyminen tämän tyttären myötävaikutuksella.

Puheessa ja musiikissa elävät orgaaniset muotovoimat ovat samalla kaiken elollisen luonnon luovaa elämänvoimaa eli muotovoimaa ja siten myös ihmiskehon. Kun teemme eurytmiaa koko kehollamme, se vahvistaa elämänvoimiamme ja vaikuttaa siten tervehdyttävästi. Siihen perustuu hoitoeurytmian parantava vaikutus. Siinä eurytmiaa käytetään kohdennetusti eri orgaaneihin niiden muotovoimia vastaavasti. Hoitoeurytmia on eurytmian sovellus niin kuin musiikkiterapia on musiikin sovellus ja taideterapia taiteen. Eurytmiakin on alun perin kehitetty taiteeksi taiteiden joukkoon ja taiteena sitä tulee kehittää.

Niissä maissa, joissa intellektuaalinen sivistys ei vielä ole päässyt kuivettamaan elämänvoimia eli eetterivoimia niin paljon kuin länsimaissa, on ihmisten liikkeissä ja olemuksessa nähtävissä tiettyä keveyttä ja pehmeyttä. Vanhempina aikoina eetterimaailma luonnonhenkineen oli paljon lähempänä, läsnä olevana, kokemuksellisempana kuin nykyään, jolloin se on ilmeisesti esimerkiksi vaikuttanut tanssin eteerisempään ja harmonisempaan laatuun. Eurytmialiikkeissä voi nähdä samaa eteeristä laatua. Niinpä voi asiaa ulkopuolelta katseleva harhautua luulemaan, että nuoremmalla eurymialla, joka kuitenkin ennen kaikkea ja lähtökohtaisesti on näkyvää puhetta ja musiikkia, olisi juurensa ja lähtökohtansa näissä itämaisissa liikkeissä, esimerkiksi Qigongissa, Taijissä ja Kabukissa ja paheksumaan sitä, etteivät eurytmistit tuo esille ”näitä juuria ja alkuperää”. Ja siinähän meillä on jälleen yksi kolonialismin leima!

Päätös: Suomi harrastaa käänteistä kolonialismia

Tämän artikkelin alussa kiinnitettiin huomio siihen, että kolonialismin käsitteeseen liittyy aina vallan käyttöä, hyväksikäyttöä, oman korostamista, toisten alistamista. Yleisesti vallalla olevan ajattelutavan mukaan kansankulttuureilla ja alkuperäiskielillä on oma arvonsa ja omaleimaisuutensa, jota tulee vaalia.

On olemassa myös käänteistä kolonialismia, ja se on yhtä vahingollista kuin varsinainen kolonialismi, nimittäin oman kulttuurin alistamista vieraalle kulttuurille, aktiivista omasta kielestä ja kulttuurista luopumista.

Ja nyt kohdistamme katseemme tähän lähellämme olevaan paikkaan ja aikaan. Viime jouluna, se oli kai aatonaattona, radiosta ylen ykköseltä tuli ohjelma ”Jouluinen muistojen bulevardi. Siinä tuli yksitoista englanninkielistä, anglo-amerikkalaista pop-laulua ja kolme suomenkielistä. Tuli mieleen, että Suomihan on Amerikan alusmaa. Kolonialismin nimikettä ei siitä tietysti voi käyttää, kun se on heikon itsetunnon omaavan kansan itse valitsemaa rähmällään oloa. Sitä kutsuisin käänteiseksi kolonialismiksi. Uusi Vuosi alkaa Suomessa tasavallan presidentin puheella, jonka jälkeen ruotsalainen ”bändi” esittää englanniksi uuden vuoden laulun!

Mediassa kuulee muutenkin ja aivan asiallisissa ohjelmissa noin joka toisessa lauseessa kesken suomenkielistä puhetta englanninkielisiä sanoja. Tanssiesitysten, konserttien ja ym. tapahtumien nimet ovat hienosti englanninkielisiä, vaikkei olisi odotettavissa yhtään ulkomaalaista katsojaa tai kuulijaa, ja vaikka esitys muuten olisi suomenkielinen. Puhumattakaan liikkeiden ja firmojen nimistä.

Jokaisella kielellä on sen kansan ja maan eteriteettiin syvästi liittyvä oma rytmi, hengitys ja muotovoima. Ne ovat vinhaa vauhtia katoamassa suomenkielestä varsinkin, kun alaa valtaava rap-musiikki hakkaa ne rikki. Monet alkuperäiskielet katoavat vauhdilla samoin kuin luonnon monimuotoisuus ja kohta suomenkielikin on listalla.