Hilman huoneissa – Hilma af Klintin taiteen jäljillä

Pirkko Kotirinta: Hilma af Klintin arvoitus. Taiteilija henkien, tieteen ja luonnon maailmassa. Tammi 2021, 332 s.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Pirkko Kotirinta on oman toimensa ohessa kirjoittanut perusteellisen ja huolelliseen taustatyöhön perustuvan kirjan ruotsalaisesta taiteilijasta ja hengentutkijasta Hilma af Klintistä (1862–1944). Hilma af Klint pysyy tämän kirjan jälkeenkin vielä arvoituksena, sillä (itselleni helpotukseksikin) Kotirinta ei pyri ”ratkaisemaan” taiteilijan arvoitusta sen pidemmälle kuin mihin asiatiedot antavat hänelle mahdollisuuden. Sen sijaan hän kärsivällisesti kokoaa tiedon palasia käytettävissä olevista lähteistä. Henkisyyteen hänellä on avoin mutta varovainen lähestymistapa.

Oli lähinnä sensaatiomaista, kun 1980-luvun lopulla tieto Hilma af Klintin taiteesta alkoi vähitellen saavuttaa taiteesta kiinnostuneita piirejä. Miten tällainen laajan ja omaperäisen, arvoituksellisen kiehtovan elämäntyön tehnyt taiteilija on voinut pysyä vuosikymmenet tuntemattomana?

Hilma af Klint nousee tuntemattomuudesta

Hilma af Klintin laajempaan taidepiirien tietoisuuteen tuomisessa suomalaisilla Olof Sundströmillä ja Sixten Ringbomilla oli tärkeä osa. Molemmat työskentelivät aikansa Donner-instituutissa, ja myös tämä instituutti ja säätiö, jonka synty ja toiminta perustuu ensimmäisen suomalaisen Antroposofisen seuran puheenjohtajana toimineen Uno Donnerin testamenttilahjoitukseen, on ollut vaikuttamassa af Klintin elämäntyön säilymiseen. Olof Sundström oli 1950-luvun lopulla perustamassa kirjastoa (Steinerbiblioteket) silloin vielä alkuvaiheissaan olleeseen Donner-instituuttiin Turkuun.

Antroposofiaan sekä antroposofiseen hoitopedagogiikkaan toimijana syvästi perehtynyt Olof Sundström (1889–1962) oli tavannut Hilma af Klintin tämän viimeisinä vuosina ja ystävystynyt hänen kanssaan. Hän laati taiteilijan kuoleman jälkeen tämän perillisiltä saamansa tehtävän mukaisesti erittäin yksityiskohtaisen luettelon af Klintin jälkeenjääneistä teoksista, noin 1200 esoteerisen ja symbolisen kuvan kokonaisuudesta sekä laajasta kirjoitusten ja muistiinpanojen kokoelmasta. Olof Sundströmin työstämä yksityiskohtainen luettelo on ollut myöhemmin keskeinen kiinnekohta, kun af Klintin elämäntyön kokonaisuutta on kartoitettu. Hilma af Klint oli testamentannut jäämistönsä veljenpojalleen Erik af Klintille.

Tämä Olof Sundströmin tekemä luettelo tuli 1960-luvulla taidehistorioitsija Sixten Ringbomin käsiin. Ringbom (1935–1992) oli yhtenä ensimmäisistä tutkinut esoteriikan vaikutusta abstraktiin taiteeseen. Hän toimi amanuenssina ja kirjastonhoitajana niin ikään Donner-instituutissa Turussa. Hänen kirjansa The Sounding Cosmos (1970) oli herättänyt kansainvälistä huomiota. Ringbom oli havainnut, että teosofien Annie Besantin ja Charles Leadbeaterin Thought-Forms-kirja (1901), jossa oli kuva-esimerkkejä ajatusten ja tunteiden selvänäköisesti havaittavista astraalisista muodoista, oli vaikuttanut muun muassa abstraktin taiteen isänä pidettyyn Wassily Kandinskyyn. Hän on viitannut asiaan omassa kirjassaan Taiteen henkisestä sisällöstä (1912, suom. 1981).

Sixten Ringbomilla oli laaja kansainvälinen yhteysverkosto. Siten hän oli mukana vuonna 1986 Los Angelesissa LACMA-museossa pidetyn mullistavan, erittäin mittavan The Spiritual in Art -näyttelyn suunnittelussa ja nosti esiin Hilma af Klintin, jonka töistä oli dioja olemassa. ”Teoksista tulee sensaatio”, arveli vaikutusvaltainen yhdysvaltalainen taidevaikuttaja ja näyttelyn kuraattori Maurice Tuchman. Hän yhdessä Ringbomin kanssa valitsi näyttelyyn tulevat af Klintin työt. Yhteys Hilma af Klintin työt omistavaan säätiötä tuolloin johtaneen Gustaf af Klintin kanssa syntyi myös. Hän on Erik af Klintin poika.

Suurten näyttelyiden aika ja kysymys abstraktin taiteen synnystä

Suomessa, Suomenlinnassa pidettiin 6.8.–2.10.1988 Pohjoismaisessa taidekeskuksessa maailman ensimmäinen yksinomaan Hilma af Klintin taiteelle omistettu näyttely Hilma af Klintin salaisia kuvia. Esillä oli 106 teosta. Näyttelyn katalogiin kirjoitti ruotsalainen taidehistorioitsija ja antroposofi Åke Fant (1943–1997). Hän on julkaissut myös laajan teoksen Hilma af Klint, ockult målarinna och abstrakt pionjär (1989). Suomenlinnasta näyttely siirtyi New Yorkin PS1-museoon Long Islandille alkuvuodeksi 1989 ja sen jälkeen Islantiin ja Norjaan sekä Tukholmaan Moderna Museetin ensimmäiseen af Klint -näyttelyyn.

Yksi virstanpylväs Hilma af Klintin merkityksen näyttäjänä modernin taiteen historiassa oli Moderna Museetin vuoden 2013 näyttely Abstrakt pionjär, joka herätti kansainvälisessä lehdistössä enemmän huomiota kuin museon mikään aiempi näyttely. Se oli sittemmin esillä seitsemässä museossa, 2014 Taidehallissa Helsingissä. Näyttelyn oli koonnut Iris Müller-Westmann. Hän halusi tässä näyttelyssä tuoda esiin af Klintiä modernin taiteen edelläkävijänä – asia mikä ärsyttää joitain tahoja af Klintin esoteerisen taustan takia. Vielä 2010-luvullakaan af Klintiä ei välttämättä mainita modernin taiteen historioissa, vaikka hän on tehnyt abstrakteja teoksia ennen Kandinskyä, Malevitšiä, Mondriania tai Kupkaa. New Yorkin modernin taiteen museo MoMa esimerkiksi sivuutti af Klintin kokonaan vielä vuoden 2012 näyttelyssään Inventing Abstraction 1910–1925.

Huomionarvoista on, että näillä neljällä abstraktin taiteen edelläkävijälläkin oli taiteessaan henkisyydestä lähtevä pohjavire. Vaikka sana abstrakti tulee latinan sanoista abs-traho, ’vetää pois’, näillä taiteilijoilla oli samanaikaisesti pyrkimyksenä eräänlainen re-ligio, ’uudelleen yhdistäminen’. Heillä oli teosofista ja muuta henkistä taustaa työskentelyssään taiteen parissa. Rudolf Steinerhan kuvaa kehityshistoriallisesti tämän saman kaksoisliikkeen, ihmisen minuuden irtautumisen kokonaisyhteyksistä, jotta yksilöllistyminen olisi mahdollista, ja tästä ”abstraktista” vapaudesta käsin syntyvän halun kokea tietoisesti yhteytensä laajempaan hengen ja luonnon kokonaisuuteen. Tämä on ollut enemmän tai vähemmän jatkuva teema nykytaiteessa 1900-luvun alusta lähtien.

Malmön Moderna Museetin johtajana tällä hetkellä työskentelevä Iris Müller-Westmann on halunnut museon uuden, viime vuoden huhtikuussa avautuneen ja noin vuoden esillä olleen näyttelyn Hilma af Klint, taiteilija, tutkija, meedio puitteissa korostaa sitä, että af Klint oli myös meedio. ”Hänen kanavansa näkymättömään todellisuuteen oli avoin”, hän toteaa. Tuon kanavan kautta kankaille siirtyi henkisiä näkymiä, jotka koskettavat ihmisten syvimpiä tuntoja. Hän korostaa, että af Klint teki vuosikymmeniä työtä kehittääkseen kykyjään ja ylittääkseen kolmiulotteisen todellisuuden rajat. Hänestä asiassa on kysymys siitä, että henkinen harjoittelu tuottaa tulosta.

Tässä ei tarvitse takertua sanaan meedio, joka usein viittaa siihen, että ihminen antautuu tiedottomasti jonkun voiman suoraksi välikappaleeksi. Näin tosin ilmeisesti tapahtui Hilma af Klintin henkisyyteen heräämisen alkuvuosina De Fem -ryhmän puitteissa, kun istunnoissa harjoitettiin automaattikirjoitusta ja ­piirtämistä.

Hilma af Klintin kehitysvaiheita

Kuvataiteen ammattikoulutuksen Hilma af Klint sai Kuninkaallisessa taideakatemiassa vuosina 1882–88. Sinne oli hyväksytty oppilaiksi naisia vuodesta 1864 lähtien, mutta koulutus oli naisille ja miehille järjestetty erikseen. 1800-luvun lopulla ja vuosisadanvaihteessa Hilma af Klint piirsi ja maalasi maisemia, muotokuvia, kasveja, kuvituksia. Hän teki kuvia muun muassa hevosista eläinlääketieteellisiin tarkoituksiin. Kesämaisema [kuva tähän] vuodelta 1888 osoittaa Kotirinnan mukaan, miten hyvin af Klint taitaa klassisen, naturalistisen maalauksen. Työssä on lisäksi impressionistisia piirteitä. Hilma af Klint teki muotokuvan esimerkiksi fyysikko Knut Ångströmistä (1857–1910) ja kielitieteilijä Johann August Lundellista (1851–1940).

Opintojensa aloittamisen aikoihin Hilma oli tutustunut häntä 40 vuotta vanhempaan Bertha Valeriukseen (1824–1895), joka oli ensimmäinen Kuninkaalliseen taideakatemiaan hyväksytty nainen. Valerius oli Pariisissa oppinut tuntemaan valokuvausta, ja hänestä tuli muun muassa hovivalokuvaaja ensimmäisenä naisena. Valerius myös järjesti Tukholmassa spiritualistisia istuntoja ja oli mukana Edelweiss-seurana tunnetussa piirissä. Tässä 1890 perustetussa seurassa, joka määritteli itsensä ”kristilliseksi spirituaaliseksi” ryhmittymäksi, myös af Klint oli mukana vuosina 1896–97. Sen tunnuksena oli valkoinen risti. Siellä hän tutustui naisiin, joiden kanssa perusti De Fem -ryhmän.

Kotirinta kirjoittaa: ”Sekä Edelweiss-seuran että De Femin päiväkirjat muodostavat uskomattoman dokumentin 1800–1900-lukujen vaihteen henkisestä ilmapiiristä. De Fem -ryhmän ja Hilma af Klintin muistikirjat ja muu kirjallinen jäämistö ovat tämän teoksen keskeistä materiaalia.” (Kotirinta, s. 27)

Vuoden 1896 aikoihin af Klintin elämässä alkoi valmistautumisajaksi kutsuttu jakso, joka liittyi hänen kehitykseensä esoteeriseksi taiteilijaksi. Yli kymmenen vuoden ajan, aina vuoteen 1907 asti, De Fem -viisikko kokoontui yhteisiin istuntoihin. Tämä aika kattoi af Klintin ikävuodet 34–44. Ryhmä sai viestejä useilta hengiltä. Alkuaan De Femin muodostivat Anna Cassel, Cornelia Cederberg, Sigrid Hegman, Mathilda Nilsson ja Hilma af Klint. Ryhmä laajeni myöhemmin.

Kuten Edelweiss-seuran istunnoissa, De Femin kokoustilassakin oli kristillistyyppinen alttari. Siinä oli valkoinen puuristi, jonka keskellä oli pyöreä ruusukuvioinen lasikoriste. Ruusuristi siis. Alttarin yläpuolella oli kuva Jeesuksesta. Säilyneestä valokuvasta voi kokea, että tilasta säteilee vakavuuden tunnelma, joka heidän istuntoihinsa liittyi. Kyse ei ollut kevytmielisistä kokeiluista.

Gurli Lindén ja De Fem -ryhmän muistiinpanot

Nykyään Uudessakaarlepyyssä asuva Gurli Lindén on aikoinaan kymmenen vuoden ajan omistautunut Hilma af Klintin taiteen ja erityisesti hänen ja De Fem -ryhmän istuntojen muistiinpanojen tutkimiseen. Niitä hän on julkaissut kirjassaan Vägen till templet (1996). Olen tuon kirjan tekstejä käynyt läpi n. 15 vuotta sitten, ja minulle jäi vahva vaikutelma siitä, että kyseessä oli henkiseltä taholta tapahtunut johdonmukainen, kristillisesti suuntautunut koulutus ja että opettajina toimivat korkeat henget olivat ainakin pääosin kuolemanjälkeisessä tilassa eläviä kehittyneitä ihmisiä. He antoivat muun muassa ristin olemukseen liittyvää esoteerista ja moraalista opetusta, kertoen muun muassa ristin pysty- ja vaakapalkkiin sisältyvistä merkityksistä. Tekstit ovat enimmäkseen hyvin selkeitä ja ymmärrettäviä. Tätä puolta ei Kotirinnan kirjassa kovin paljon tuoda esiin. Tuntuu yleisestikin, että Gurli Lindénin kirja ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota ainakaan Suomessa. Kun itse maalauksiin sisältyvä henkinen informaatio ei ilmeisesti avaudu kovin helposti, vaikka työt henkisenä taiteena intuitiivisesti puhuttelevat, voisi tämän tekstiaineiston tutkiminen avata taiteeseen sisältyvää esoteerista merkityskenttää.

Olof Sundströmin listaamassa luettelossa on yli kaksisataa af Klintin elämäntyöstä säilyneen muistikirjan otsikkoa. Useat muistikirjat käsittävät satoja sivuja. Huomattava osa aineistosta on jo digitoitu. Tutkittavaa siis riittää, eikä viimeistä sanaa Hilma af Klintin arvoituksesta ole vielä sanottu. Vuosina 1917–18 Hilma af Klint on sanellut yli tuhatsivuisen Studier över Själslivet, jonka mahdollisesti Olof Sundström on puhtaaksikirjoittanut vuosina 1941–42.

”Seanssit alkoivat niin, että joku naisista luki johdannon Uudesta testamentista tai tekstejä H. P. Blavatskyn teoksesta Salainen oppi tai Charles Leadbeaterin Invisible Helpersistä. Sitten he tarttuivat toisiaan kädestä ja muodostivat keskinäistä yhteyttään vahvistavan ketjun, minkä jälkeen etsiydyttiin kontaktiin henkimaailman kanssa.” (Kotirinta, s. 78)

Yksi tapa saada viestejä oli käyttää psykografia, joka on ”… puinen, harppimaisista osioista koostuva laite, joka meedion välityksellä valitsee alle asetetulta kirjainalustalta kirjaimen toisensa perään”. (Kotirinta, s. 78) Henget puhuivat myös suoraan välittäjäksi valitun kautta. Useimmiten välittäjänä oli Sigrid Hedman, viisilapsisen perheen äiti, jonka puoliso oli tukkukauppias. Nämä henkioppaat tunnettiin etunimillä. Heitä olivat Gregor, Georg, Amaliel, Clemens, Ananda ja Agnes, joskus myös Esther. Ryhmän ensimmäinen muistivihko on nimetty Gregorin ensimmäiseksi kirjaksi. Gregor tunnettiin jo Edelweiss-piiristä.

De Fem -ryhmän naiset saivat korkeilta hengiltä, joita seanssipäiväkirjoissa kutsutaan nimellä De Höga, muun muassa seuraavan kehitystehtävän. Huhtikuun 1898 muistiinpanojen mukaan ensimmäisen kolmen kuukauden jakson aikana tuli keskittyä Sanaan, toisen jakson aikana Ajatuksiin, ja kolmannen jakson teemana oli Ruusukranssi. Ensimmäinen jakso jakautui kolmeen teemaan, vakavuuteen, luotettavuuteen ja ystävällisyyteen. Toisen jakson teemoina oli kurinalaisuus, totuus ja rakkaus. Ruusukranssi-jakso liittyi uhrauksiin, mutta aiheesta ei tässä kohdin mainita enempää. Asiaan palataan muistikirjoissa ainakin kolme vuotta myöhemmin.

Hilma af Klintiä kysytään suureen tehtävään

Jo varhain De Fem -piirissä oli saatu viesti, jonka mukaan Hilma af Klintillä tulisi olemaan taiteellinen tehtävä. Automaattipiirustusten vastaanottaminen ryhmänpiirissä siirtyi Cornelia Cederbergiltä hänelle. 12.4.1904 yhdessä automaattipiirustuksessa lukee ”siirto Hilmalle”. Näitä kuvia ja kuvioita esiintyy myöhemmin Hilman taiteessa. Vuoden 1906 alussa Hilma af Klintiltä kysyttiin, ryhtyisikö hän suureen tehtävään. ”Amaliel tarjosi minulle työtä, ja vastasin epäröimättä kyllä. Minun toivottiin omistavan vuosi tälle työlle. Siitä tuli elämäni suurtyö.” (Kotirinta, s. 80) Aloittaessaan 1906 Hilma af Klint oli 43-vuotias.

Temppelimaalauksiksi kutsutut työt syntyivät 1906–15. Niitä on yhteensä 193. Vuonna 1907 valmistui teossarja Kymmenen suurinta. Nämä yli kolmimetriset työt olivat todellakin suuria, ja niiden toteuttamisessa 157-senttisellä Hilmalla oli apuna Gusten Andersson, Cornelia Cederberg ja Alma Arnell. ”Tarvitsin rohkeutta, ja rohkeutta minulle luvattiin”, Hilma kirjoitti muistikirjaansa urakan alkaessa syksyllä 1907. Työt alkoivat 2. lokakuuta, ja sarja oli valmis 7. joulukuuta. Erityisesti nämä suuret temppelimaalaukset ovat pysäyttäneet ihmiset hiljentymään niiden äärellä. Näin Pirkko Kotirinta kuvaa tapahtuneen myös Guggenheimin museon 2018 näyttelyssä. Guggenheimin tilat avautuvat kiertävänä spiraalina, joka silloin oli Hilma af Klintin töiden täyttämä. Mielenkiintoista on, että ilmeisesti af Klintin päämääränä ollut temppelimäinen tila hänen töilleen olisi myös ollut spiraalin luontoinen.

Neljätoista työtä käsittävästä niin kutsutusta SUW-sarjasta Hilma toteaa muistikirjassaan, että ”Ananda johti UW-työtä” (s. 201). Ainakin osa Hilman saamista ohjeista olivat sanallistettavissa. Vuonna 1906 Amaliel oli antanut esimerkiksi seuraavia ohjeita Alkukaaos-sarjaan: ”Historian ensimmäinen sivu sinun tulee tulkita okkulttisella, levottomalla pilvellä, jonka mustansiniseen väriin sekoittuu valkoista. – – Historian toinen sivu esitetään mustan ja mustansinisen veden avulla, valkoisen vaahdon kanssa. – – Väritä kuten vain kykenet sadekuuroja. Tulee olla myrskyisää ja levotonta vettä, salamoita ja ukkosia.” (s. 21) Tältä osin kysymys ei siis ollut mediaalisesta tekemisestä. Hän sai ohjeita, mutta toteutti työt ilmeisesti varsin itsenäisesti.

Rudolf Steiner ja antroposofia

Vuoden 1908 vaiheilla Hilma af Klintin esoteerisessa maalaustyössä alkaa aina 1912 saakka kestänyt tauko. Siihen liittyen Kotirinta kirjoittaa:

”Alankomaalainen tutkija Marty Bax – – on kyseenalaistanut – – pitkään vallinneen kertomuksen siitä, että Hilman maalaustauko olisi johtunut tämän suuresti ihaileman Rudolf Steinerin antamasta nihkeästä lausunnosta vuonna 1908. Steinerin on kerrottu sanoneen, että taiteilijan ei pitäisi maalata mediaalisesti ja että taiteilijan töitä voitaisiin ymmärtää vasta 50 vuoden kuluttua. Faktat Steinerin ja af Klintin tapaamisesta ovat vähänlaiset. Steiner tuskin ainakaan kävi Hilman ateljeessa. Tiedot perustuvat ainoastaan af Klintin muistiinpanoihin, joita hän on itse editoinut myöhemmin 1930-luvulla. Merkittävä syy Hilma af Klintin neljän vuoden maalaustauolle 1908–1912 löytyy omasta perhepiiristä ja henkilökohtaisesta elämästä. Hänen äitinsä näkö heikkeni, ja tytär otti hoivaajan roolin.” (s. 105)

Hilma af Klintin läheisen ystävän Anna Casselin sisar Lotten kuoli myös tuolloin, ja Annan suru on voinut vaikuttaa Hilmaankin. Myös Anna Cassel maalasi okkulttisia töitä. Kirjassa on muuten tieto, että Anna Cassel on saanut Hilmalta kortin Lontoosta 17.7.1928 leimalla. Kortti todistaa matkasta, jonka Hilma teki esittääkseen Lontoossa taidettaan. (s. 106) Kirjasta ei käy ilmi, mutta toisessa yhteydessä olen huomannut, että kyseessä oli antroposofinen tilaisuus, missä työt olivat näytteillä.

Hilma af Klint merkitsi tietyillä symboleilla muistikirjaansa työt, jotka saa näyttää vasta 20 vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Plusmerkki tarkoitti ”superfyysisiä ajatuksia” ja X ”superfyysistä mielikuvitusta”; näin Kotirinta on kääntänyt, mutta herää kysymys, pitäisikö jälkimmäinen suomentaa antroposofisessa mielessä ”ylifyysisiä imaginaatioita”.

Temppelimaalausten sarja täydentyy vuosina 1912–15 vielä 82 uudella kuvalla. Syntyvät muun muassa vaikuttavat teossarjat Tiedon puu, Joutsen sekä Kyyhkynen. Nämä af Klint koki tehneensä itsenäisemmin kuin aiemmat 111 teosta.

Steineria on useasti jopa syyllistetty af Klintin taiteellisen toiminnan vesittämisestä. Hilma af Klint alkoi myöhemmin tehdä muun muassa akvarellitöitä ”antroposofiseen” tyyliin, ja niitä ei ole arvostettu aikaisempien tavoin. Näissä töissä af Klint ilmeisesti usein tutkii luontoa, sen havaittavan ja sen yliaistisen puolen suhdetta. Näistä myöhemmistä maalauksista olisi kiinnostavaa tietää enemmän. Kirjassa niitä ei käsitellä juuri lainkaan.

Tässä Steineria syyttävässä suhtautumistavassa Hilma af Klintin omaan arvostelukykyyn ei ikään kuin luoteta, vaan halutaan, että hän olisi jatkanut mediaalistyyppistä tekemistään, koska se tuottaa taidemaailman silmissä näyttäviä tuloksia. Osoituksena siitä, että Hilma af Klint näki itse mediaalisuuden vaarat, on hänen suomalaiselle hienolle, osin mediaalisesti maalanneelle taiteilijalle Ilona Harimalle (1911–1986) 6.9.1934 kirjoittamansa kirje, jossa hän sanoo, että ”se että on vaikuttuneena tai työkaluna voimille, joita tuskin tuntee, on kuin olisi merellä ilman airoja ja ohjausta”. (s. 129) Ja jatkaa: ”Jos olemuksessanne on tasapainoa ja silmänne ovat auki vaaroille, jotka ympäröivät Teitä, teidän onnistuu kenties seistä kuivalla maalla, mutta olisi hyvä, jopa tarpeellista, omistaa hiukan aikaa päivästänne Tohtori Rudolf Steinerin työhön. – – …hän on kirjoittanut paljon voimista, jotka ympäröivät meitä ja hänellä oli todellista tietoa sellaisesta, joka Teidän tulisi oppia tuntemaan. Vaaditaan suurta vakavuutta jatkaa sillä tiellä, jolle Te olette astunut.” (s. 133) Kirjeen Hilma af Klint lopettaa sanoen: ”1907–1908 toteutin suurikokoisia maalauksia olosuhteissa, jotka muistuttavat Teidän olosuhteitanne, ja minulla oli ilo saada näyttää ne Tohtori Rudolf Steinerille. Ehkä voisin olla Teille jotenkin hyödyksi kokemusteni ja Tohtori Steinerilta oppimani ansiosta. – –”

Ainakaan kovin turhautunut tai traumatisoitunut Steinerin kommenteista Hilma af Klint ei näytä olleen, kun hän kirjoittaa, että oli ilo saada näyttää työnsä hänelle.

Rudolf Steineria nimitetään kirjassa useasti guruksi. Se on sikäli ymmärrettävää, että yleisessä kielenkäytössä henkisiä auktoriteetteja monesti nimitetään näin (ja suuri auktoriteetti Steiner on kiistämättä monelle ollut ja on). Epäreilua se on muun muassa siinä mielessä, että Steiner on yksiselitteisesti todennut gurujen ajan olevan ohi ja että henkinen opettaja voi vain olla opettaja, asiantuntija siinä kuin muillakin kulttuurin ja tiedon alueilla.

Henkiset juuret

Hilma af Klint nimeää ainakin joidenkin henkisten auttajiensa olevan tiibetiläisiä. Häntä kiinnosti teosofia. Ilmeisesti jo melko varhaisesta ajankohdasta alkaen tähän liittyi kristillinen piirre, jolloin voidaan puhua kristillisestä teosofiasta tai ruusuristiläisyydestä. Suomalainen hengenetsijä Pekka Ervast, jonka äidinkieli oli ruotsi, hyväksyttiin jo 20-vuotiaana 1895 Tukholmassa keskustaan pitävän Pohjoismaisen Teosofisen Seuran jäseneksi. Ervast oli Ruotsissa suosittu puhuja, joka vieraili maassa useita kertoja ja mm. 1901 piti monia teosofisia luentoja. Hilma af Klint puolestaan liittyi saman seuran jäseneksi 1904, mutta oli mukana jo sitä ennen, todennäköisesti myös Pekka Ervastin luennoilla. Kotirinnan mukaan Hilman kirjastosta löytyy ainakin kaksi kovasti luetun näköistä Ervastin opusta: 1900 julkaistu Framtidens religion sekä 1906 2. painoksena ilmestynyt Kortfattad teosofisk uppslagsbok (julkaistu suomeksi: Tulevaisuuden uskonto, 1988, ja Salatieteilijän sanakirja, 1905). Hilmalla on ollut myös tanskalaisen suuren opettajan Martinuksen (1890–1981) kirjoja. Antroposofisia teoksia af Klintillä oli sitten myöhemmin suuri määrä.

Tukholman antroposofisessa seurassa Hilma af Klint piti 16.4.1937 luennon ”Yrityksiä tunkeutua astraalitasolle värielämysten avulla”. Siinä hän muistikirjansa mukaan viittaa Steinerin 1918 pitämään luentoon, jossa Steiner sanoo ihmiskäden maalatessaan olevan yhteydessä sydämen lähellä olevaan valoelimeen. Se säteilee voimaa, joka kulkee ristin poikkipuun suunnassa ja jonka on päästävä yhteyteen maassa liikkuvien virtausten kanssa. Ristin pystypuu pitää sisällään ”lämpimän ajattelun ja läpivalaistun tahdon”. Hilma af Klint luonnehtii Steinerin sanoja ihmeellisiksi ja sanoo, että niiden tulisi tuoda meissä esiin kunnioitusta ja nöyryyttä. ”Niihin uskominen edellyttää uskoa siihen, että syvällä ihmisen olemuksessa on jokseenkin uskomatonta voimaa, mutta olemme Arimanin ja Luciferin voimien ympäröiminä, ja ne estävät meissä olevan lapsen esiintulon.”, hän sanoo, ja jatkaa: ”Taistelu näitä voimia vastaan on välttämätöntä, ja meidän on tunnustettava, että meissä kaikissa on sekä pimeyttä että valoa. Ja vain silloin tällöin jälkimmäinen valaisee meitä.” (s. 139)

Hilma af Klint eli elämänsä naimattomana, mutta hänellä oli paljon naispuolisia ystäviä koko elämänsä ajan. Miespuoliset ehkä eivät olisi ajan soveliaisuussääntöjen mukaan tulleet kysymykseen. Esimerkiksi hänen sokeutuneen äitinsä sairaanhoitajana toimineesta Thomasine Anderssonista tuli hänen ystävänsä ja elämänkumppaninsa vuodesta 1918 Anderssonin kuolemaan 1940 saakka. Vuosina 1920–1930 he matkustivat monia kertoja Keski-Euroopassa ja kävivät noina vuosina yhdeksän kertaa Dornachissa antroposofisen liikkeen keskuspaikassa Goetheanumissa. Myös Anna Cassel oli Hilman läheinen ystävä. Muodikkaasti jotkut tutkijat ovat lähteneet spekuloimaan hänen sukupuolista suuntautuneisuuttaan. Kirjassa esitetään vain yksi, Sigrid Lancénin päiväkirjan kohta, joka voisi antaa aihetta sellaiseen pohdintaan. Pirkko Kotirinta toteaa: ”En ole kuitenkaan lähtenyt arvuuttelemaan hänen naissuhteittensa laatua tai sukupuoli-identiteettiään. En pysty sanomaan niistä mitään varmaa täältä 2020-luvun arvo- ja kulttuuri-ilmapiiristä, joka poikkeaa täysin 1900-luvun alun ajatus- ja arvomaailmasta. Kunpa jokainen voisi olla mitä on.” (s. 303)

Selkkauksia Hilma af Klintin säätiössä

Kuten edellä on käynyt ilmi, antroposofisesti suuntautuneilla ihmisillä on ollut oma osuutensa Hilma af Klintin taiteen esille tuomisessa, vaikkei hän ilmeisesti elinaikanaan saanut sellaista tukea taiteelleen antroposofien piirissä kuin olisi kenties odottanut. Entä sitten myöhemmin?

Hilman veljenpoika Erik af Klint (1901–1981) perusti 1972 säätiön, jonka tehtävänä on suojella ja hallinnoida Hilma af Klintin henkistä perintöä. Säädekirjassa todetaan, että teokset on pidettävä saatavilla niille, jotka etsivät henkistä tietoa tai voivat edesauttaa Hilma af Klintin saaman viestin toteuttamista. Siinä sanotaan myös, että enemmistön hallituksen jäsenistä tulee olla Antroposofisen seuran jäseniä. Ensimmäiseen hallitukseen kuului muun muassa Järnan antroposofisen keskuksen suuri inspiraattori ja voimahahmo Arne Klingborg. Erik af Klintillä oli myönteinen suhde antroposofiaan; esimerkiksi Erik af Klint ja Olof Sundström olivat ystäviä, ja Erik oli Sundströmin hautajaisissakin 1962. Mutta millainen suhde antroposofiaan oli hänen pojallaan Gustav af Klintillä (1935–2010), ei käy ilmi. Hänen jälkeensä sukua edusti jonkin aikaa Erik af Klint Jr. ja 2011 alkaen Johan af Klint, joka ajautui kiistoihin antroposofisen tahon kanssa.

Säätiön puitteissa syntyi ristiriitoja suvun ja antroposofisen puolen välille. Niihin kirjassa vain viitataan, ja tapahtumat jäävät osin epäselviksi. ”Anders Kumlander halusi miljoona kruunua sitä vastaan, että Hilman teoksille rakennettaisiin omat asianmukaiset [säilytys]tilat suunnitteilla olevaan Järnan kulttuurikeskukseen [joka valmistui 1992]. Tuollaista rahaa Gustav af Klintillä ei ollut, ja hän päätyi myymään neljä teosta”, kertoo Johan af Klint. (s. 236) Hänen mukaansa myöhemmin säätiön kolme antroposofiedustajaa olisivat halunneet myydä joitakin af Klintin teoksia (minkä antroposofinen osapuoli kiistää), jotta voitaisiin rahoittaa Järnaan Hilma af Klintin töille kaavailtu taidehalli. Säädekirjassa kielletään Temppelimaalausten myyminen (niitä on siis 193 kpl), mutta kielto ei koske muita teoksia. Taidehallihanke kuitenkin estettiin 2011. Prosessi kesti kolme vuotta, ja asianajajien palkkioihin kului Johan af Klintin mukaan miljoona kruunua eli noin 100.000 euroa.

Johan af Klint toteaa myrkyllisesti, että antroposofit halusivat käyttää Hilma af Klintiä vetonaulana, kun liike hiipuu eikä Järnaan tule ihmisiä. (s. 235) On toki surullista, että näin hienojen asioiden tiimoilta joudutaan tällaisiin selkkauksiin. Eihän se tosin taida aivan harvinaista olla niin sanotuissa ”paremmissakaan piireissä”. Mikä nykytilanne lienee, siitä ei kirjassa kerrota. Ja liittyy säätiöön Johan af Klintin mielestä muutakin ikävää. Varakas kulttuuria tukeva Ax:son Johnson säätiö on saanut hänen mukaansa liian suuren vaikutusvallan Hilma af Klint -säätiössä. Ax:son Johnson säätiö on muun muassa tukenut seitsenosaista Hilma af Klint Cataloque Raisonné -sarjaa, joka on tieteellinen kokoomateos taiteilijan tuotannosta. Johan af Klint itse on syrjäytetty Hilma af Klintin säätiön hallituksesta 2019.

Säätiön hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2016 toiminut Ulrika af Klint sanoo: ”Hilma pystyi itse pitämään elämäntyönsä hajottamatta yli kahden maailmansodan ja monien taloudellisten ongelmien. Isoisäni onnistui siinä myös, samoin isäni. Haluan, että näin on myös jatkossa. Teoksia ei saa myydä.” (s. 238)

*  *  *

Hilma af Klintin arvoitus -kirjan rakenne on sellainen, että sen jokainen luku on nimetty jonkin paikan mukaan. Enimmäkseen on kyse paikoista, joissa Hilma af Klint asui tai vaikutti, ja joissa kirjoittaja Pirkko Kotirinta on käynyt kirjaa tehdessään, joskus paikoista joissa hän on tavannut jonkun kirjaa varten haastattelemansa henkilön. Näin kirjoittaja pujahtaa kirjaansa mukaan, ja aikaperspektiivi vaihtelee nykyajan ja Hilma af Klintin ajan välillä. Tämä lisäulottuvuus toimii, kirjoittaja ajatuksineen ja kommentteineen pysyttelee luontevasti taustalla aiheeseensa nähden. Täten tulee näkyväksi sekin, millaista kärsivällistä paloista kokoamista ja joskus salapoliisintyötäkin Hilma af Klintin elämään perehtyminen ja sen näkyväksi tekeminen on. Ihmeen paljon hänestä tiedetään, niin vaatimaton ja vetäytyvä, työlleen omistautuva kuin hän olikin. Pikantti yksityiskohta on kirjan etu- ja takasisäkanteen laaditut kartat näistä Hilman elämänhistorian paikoista, enimmäkseen Tukholmasta ja sen liepeiltä. – Toki miinuspuolena on kronologisuuden tietynlainen heittelehtiminen, jolloin kokonaisuuden hahmottaminen voi olla työläämpää.

 

 

 

 

”Hilma af Klint ei maalannut vain taiteen vuoksi, vaan hän koki tehtäväkseen välittää korkeammilta olennoilta omaksumaansa sanomaa jälkipolville. Sanoma oli kuitenkin niin vaikeaselkoista, ettei se avautunut heti edes taiteilijalle itselleen. Hän omistikin sen tutkimiselle vuosikymmeniä. Hilma kävi läpi De Fem -ryhmän muistikirjoja ja yritti tulkita teostensa symbolikieltä ja toisesta ulottuvuudesta vastaanottamiaan viestejä ja merkkejä. Tätä työtä hän jatkoi elämänsä loppuun saakka.”

– Hilma af Klintin arvoitus, sivu 29