Sosiaalinen pappeus

Germaanisissa kielissä sana ”pappi” juontaa juurensa kreikan sanasta presbuteros, joka tarkoittaa ”vanhinta”. Venäjäksi sana papille on svyashtchennik, joka liittyy sanaan svyatoy, joka tarkoittaa ”pyhää” tai ”siunattua”. Tämä vastasi muinaista kreikankielistä sanaa hiereus ”pappi”.

Muinaisella Israelilla oli pappinsa, kohanim, jotka olivat Mooseksen veljen Aaronin jälkeläisiä Levin heimosta. Heidän joukossaan oli ryhmä ”ylipappeja”. Mutta myös koko Israelin kansakuntaa kutsuttiin ”papilliseksi valtakunnaksi ja pyhäksi kansakunnaksi” (2. Moos. 19:6).  Jokainen juutalainen osallistui yleismaailmalliseen pappeuteen rukoilemalla Jumalaa sekä tarjoamalla ylistystä, lahjoja ja hyviä tekoja. Viralliset papit Kohanim uhrasivat Jumalalle juomia, viljaa ja eläimiä. Vain ylipappi sai astua kaikkein pyhimpään Jerusalemin temppelissä Jom Kippurissa anoessaan sovitusta koko kansalle.

Myös kristinuskossa kehittyivät nämä pappeuden kolme tasoa. Jeesusta Kristusta pidettiin ylipappina. Jokaisella seurakunnalla oli omat pappinsa presbuteros, joiden tehtävänä oli saarnata evankeliumia ja toimittaa sakramentteja. Tämä oli sakramentillista pappeutta, josta muutamassa vuosisadassa tuli osa hierarkkisesti organisoitua kirkkoa. Kuten Vanhassa testamentissa, papit vihittiin rituaalissa, jossa he vastaanottivat Pyhän Hengen vihkivän papin laskiessa kätensä heidän päälleen. Ensimmäisessä kirjeessään apostoli Pietari kirjoitti pappeuden kolmannesta tasosta toistaen Exoduksen sanat:

Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.

Näiden sanojen perusteella katolinen kirkko puhuu ”yleismaallisesta pappeudesta” ja protestanttinen kirkko ”kaikkien uskovien pappeudesta”. Ortodoksinen kirkko pitää Pyhää liturgiaa Jumalan kansan yhteisenä tekona, ei papin yksinään muiden puolesta suorittamana toimituksena. Useimmille protestanteille Kristus on ainoa välittäjä uskovien ja Jumalan välillä. He ovat vakuuttuneita siitä, että Kristuksen kautta heille on annettu suora yhteys Jumalaan, aivan kuten papillekin. Jumala on yhtä lailla kaikkien uskovien saavutettavissa, ja jokaisella kristityllä on yhtäläiset mahdollisuudet palvella Jumalaa. Pappeja ei nähdä ryhmänä, joka on hengellisesti erillään maallikoista. He ovat seurakunnan palvelijoita. Kalvinistisessa kirkossa seurakunta valitsee pastorit. Joissakin protestanttiryhmissä, kuten brittiläisissä kveekareissa ei ole lainkaan pappeja. Metodistikirkossa on myös paikallisia saarnaajia, jotka ovat maallikoita, joilla on aktiivinen sosiaalinen rooli seurakunnissa.

Sosiaalisesti suuntautunut kristinusko

Nämä uudet näkemykset maallikoiden roolista olivat osa laajempaa liikettä, joka syntyi keskiajan lopussa ja jossa kiisteltiin pappien erityisasemasta. Tämän kritiikin takana oli ennen kaikkea bogomiilien virtaus, jota viralliset kirkot pitivät harhaoppisena. Tämä sosiaalisesti suuntautunut liike alkoi 1000-luvulla Bulgariassa ja Makedoniassa ja perustuu manikealaisuuteen, jonka perusti kristillinen profeetta Mani. Liike levisi Venäjälle, jossa se istutti siemenen tulevaan rakkauden ja veljeyden kulttuuriin, ja ennen kaikkea Länsi-Eurooppaan, jossa bogomiilit tulivat tunnetuiksi nimellä patarenit (Italiassa) ja kataarit (Ranskassa). Heidän vihittynsä toimittivat sakramentteja. Liike toi henkiseen elämään uutta vapauden ilmapiiriä. Sen jäsenet halusivat toteuttaa todellista kristinuskoa seuraamalla apostolien tavoin Kristusta jokapäiväisessä elämässään. Tätä kutsuttiin nimellä Imitatio Christi. Kaupunkeihin syntyi miesten ja naisten yhteisöjä, jotka huolehtivat vanhuksista, sairaista ja orvoista, kopioivat kirjoja, opettivat kouluissa ja kutoivat kankaita myyntiin. Tarkoituksena oli omistaa elämä sielun puhdistamiselle muita palvelemalla. Vastaavia yhteisöjä ei syntynyt vain kataarien keskuuteen, vaan myös Hollantiin, Belgiaan Saksaan ja Englantiin. Näitä olivat muiden muassa Beguines, Beghards  sekä Brethren and Sisters of Common Life -nimiset liikkeet.

Näiden myöhäiskeskiaikaan asti vaikuttaneiden liikkeiden sivuhaarat toivat hengelliset impulssinsa nykymaailmaan. Tšekkiläis-määrinen veljeskunta innoitti kreivi Zinsendorfin liikettä Herrnhutissa (lähellä Dresdeniä itäisessä Saksassa), joka vaikutti maailmanlaajuisesti esimerkiksi metodistikirkkoon ja muihin ryhmiin. Venäjällä nämä impulssit elivät Siperiaan ja Kaukasukselle levinneissä lahkoissa. Antroposofisen liikkeen sisällä ne johtivat Camphill-yhteisöjen perustamiseen. Juutalaisuuden mystisiin lähteisiin pohjautuvina nämä impulssit asuivat Itä-Euroopan hasidi-juutalaisten yhteisöissä, jotka Baal Shem Tov perusti 1700-luvulla. Hän korosti yksilön velvollisuutta palvella Jumalaa jokapäiväisen elämänsä kaikilla osa-alueilla. Bulgarialainen henkinen opettaja Peter Deunov perusti 1900-luvun alussa edelleen toimivan Valkoisen veljeskunnan koulun, jonka juuret ovat myös bogomiilien liikkeessä. Veljeskunnan veljet ja sisaret harjoittavat sosiaalista pappeutta.

Sosiaalinen impulssi 

Edellä kuvattujen liikkeiden takana on tietoisuus siitä, että sosiaalinen elämä vaatii kanssaihmisten hyväksi tehtäviä uhrauksia. Meidän on suitsittava itsekkäitä tapojamme luodaksemme itsessämme tilaa muille, jotta he voivat tulla kuulluiksi ja ilmaista tarpeitaan. Pohjimmiltaan sosiaalinen elämä tulee kristillisessä mielessä mahdolliseksi, kun otamme toisten tarpeet tekojemme motiiviksi. Antroposofian mukaan sosiaalinen impulssi on suuren kynnyksenvartijan aluetta. Rudolf Steiner kuvasi tätä kirjassaan ”Henkisen tiedon tie”. Kun tietoisesti toimimme toisen ihmisen todellisten tarpeiden mukaan, kohtaamme hänessä Kristuksen. Myös juutalainen filosofi Emmanuel Levinas (1906–1995) on kuvannut, kuinka moraalinen tietoisuutemme herää tarkastellessamme toisen ilmettä kohtaamisen aikana.

Kun tietoisesti toimimme toisen ihmisen todellisten tarpeiden mukaan, kohtaamme hänessä Kristuksen.

Toisten tarpeiden huomioonottamisessa ei ole kyse terapian antamisesta. Tarkoituksena ei ole muuttaa toisia ihmisiä, vaan hyväksyä heidät sellaisenaan, ja auttaa heitä kantamaan karmaansa. Voimme antaa heille anteeksi. Kun kohtaamisessa tarkkaavaisesti kuuntelemalla avaudumme toisen ihmisen sisimmälle olemukselle, voimme keskustelussa palauttaa toiselle sen, mitä ymmärsimme. Näin tapahtuu, kun tietoisesti harjoitellemme Rudolf Steinerin kuvaamaa ihmisten kohtaamiseen liittyvää sosiaalista peri-ilmiötä. Voimme siten auttaa toista muodostamaan yhteyden korkeamman olemuksensa osiin, joihin olemme karmisesti yhteydessä, kuten Steiner huomautti 27.12.1918¹Rudolf Steiner, Wie kann die Menschheit den Christus wiederfinden? ”Kuinka ihmiskunta voi löytää Kristuksen uudelleen?”, GA 187, ei suom.. Voimme esittää heille kysymyksiä, jotka herättävät heidän korkeamman tietoisuutensa. Näin voimme auttaa heitä henkisessä kehityksessä.²Rudolf Steiner, Das Karma des Berufes des Menschen in Anknüpfung an Goethes Leben, ”Ihmisen ammatin karma viitaten Goethen elämään”, 27. marraskuuta 1916 pidetyllä luennolla, GA 172, ei suom.

Steiner puhui uudesta elämäntavasta, jossa Kristus voi työskennellä kauttamme. Teko toisten auttamiseksi voi tulla pyhäksi, kun sen ”läpäisee Kristus-tietoisuus”. Näin kehittyy:

 […] sakramentalismi, jossa ihmisen tekoja innoittaa tietoisuus siitä, että Kristus seisoo hänen takanaan kaikkialla. Näin ollen hänen ei pitäisi tehdä maailmassa mitään muuta kuin sitä, missä Kristus voi auttaa häntä. Jos ihminen tekee jotain muuta, Kristuksen on myös autettava häntä, mutta näin hänet ristiinnaulitaan yhä uudelleen ihmisen teoilla.

Tämä on tulevaisuuden kuva sosiaalisesta sakramentalismista, joka Steinerin mukaan voi toteutua esimerkiksi silloin, kun teemme lasten kouluttamisesta ja opettamisesta ”pyhää palvelua”. ”Sen, mitä kristinuskon muinaisissa kulteissa symbolisesti harjoitettiin alttarilla, täytyy ottaa valtaansa koko maailma”, Steiner huomautti. Muilla aloilla tämä on mahdollista, kun kehitämme todellista tietoa yhteydessä henkeen. Silloin ”alttarin symbolisesta sakramentista tulee yleismaailmallinen sakramentaalinen kokemus tiedosta”.

Steiner näki sakramentaalisen ulottuvuuden myös kohtaamisissamme muiden ihmisten kanssa. Hän sanoi 9.10.1918 esitelmässään ”Enkelin työ ihmisen astraaliruumiissa”³Rudolf Steiner, Was tut der Engel in unserem Astralleib, GA 182. Suom. myös, että enkelit istuttavat astraaliruumiiseemme mielikuvia saadakseen meidät näkemään jokaisessa jotain pyhää, joka on heihin kätkettynä. Jokaisessa ihmisessä asuvan jumalallisuuden tunnistaminen johtaa vapaaseen uskonnollisuuteen, jossa seurakunnat eivät ole enää tarpeen. Toisen ihmisen kohtaamisesta tulee ”uskonnollinen teko, sakramentti”, Steiner sanoi.

Jokaisessa ihmisessä asuvan jumalallisuuden tunnistaminen johtaa vapaaseen uskonnollisuuteen, jossa seurakunnat eivät ole enää tarpeen.

Dieter Brüllin tutkimus 

Hollantilainen antroposofi Dieter Brüll (1922–1996) esitteli Rudolf Steinerin sosiaalisen näkemyksen vuonna 1984 julkaistussa kirjassaan Antroposofian sosiaalinen impulssi⁴Brüll, D. (2018): Antroposofinen sosiaalivirike. Kirjokanta.. Myöhempinä vuosinaan hän kehitti ajatuksiaan sosiaalisesta pappeudesta ja sosiaalisesta sakramentalismista kirjassaan ”Creating Social Sacraments”⁵Brüll, D. (2010): Creating Social Sacraments. The Research Institute for Waldorf Education. . Nuorena hän oli saanut inspiraationsa Karl Königin työstä Camphill-yhteisössä.  Se sai hänet vaimonsa kanssa osallistumaan ryhmään, joka halusi luoda parantavan pedagogisen yhteisön Alankomaiden itäosaan. Tämä aikomus ei toteutunut.

Dieter Brüllille sosiaalinen impulssi johtaa ”naiselliseen” toisista huolehtimisen polkuun, josta on esimerkkinä Jeesuksen äidin Marian elämä. Tämän polun innoittaja on Brüllin mukaan kesän arkkienkeli Uriel. Saksalaiselle Lazarus-lehdelle hän kirjoitti viisi artikkelia Urieliin liittyvistä teemoista, jotka sisältyvät myös hänen kirjaansa sosiaalisista sakramenteista. Brüll halusi tutkia, miten uudet sosiaalisen elämän sakramentit voitaisiin johtaa uskonnollisen elämän sakramenteista. Hänelle kävi kuitenkin selväksi, että tämä lähestymistapa ei tuottanut tulosta, ja että hänen oli löydettävä, mitkä sosiaaliset eleet olivat uskonnollisten sakramentin takana. Tämä näkökulman muutos tuli mahdolliseksi, kun hän ymmärsi, että jumalanpalvelussakramentin neljä vaihetta (johdanto-osa, uhri, muuntuminen, ehtoollinen) heijastuvat keskustelun neljässä vaiheessa:

• Puhdistus, jossa egoistiset pyyteet vaiennetaan.
• Itsetietoisuuden uhraaminen voi täyttää minut toisella.
• Se, että otamme itseemme sen, mikä elää toisessa, on muuntumista.
• Mitä annan toiselle takaisin sanan tai teon kautta vastaa ehtoollista.

Hänen ymmärryksensä sosiaalisista peruseleistä sai hänet tunnistamaan nämä eleet seuraavissa kirkon sakramenteista:

• Kaste: alamme toimia muiden hyväksi
• Konfirmaatio: ihmisten lähettäminen yhteisöstä tiettyihin tehtäviin
• Ehtoollinen: toisen kohtaaminen ja vuorovaikutus kuuntelun tai puheen kautta
• Rippi: osanottaminen toisen ihmisen karmaan
• Pyhä voitelu: sisäisen muutoksen läpikäyminen Kristuksen kanssa
• Papiksi vihkiminen: toimiminen sosiaalisessa elämässä Kristukselta saadun väliaikaisen tehtävän saaneena
• Avioliitto: ihmisten liittäminen yhteisöön, jossa miehinen ja naisellinen voidaan harmonisoida

Dieter Brüll tiedosti, että sosiaalinen sakramentalismi kuuluu tulevaisuuteen. Hänen mukaansa sosiaalinen pappeus tarvitsee sosiaalisia sakramentteja, joita ei vielä ole olemassa. Nämä sakramentit tulisi saada vihityn kautta. Hänelle vihkimys sosiaaliseen pappeuteen on aina väliaikaista. Kristus suo henkisen voimaantumisen kokemuksen, kun toimintaa ohjaa rakkauden impulssi. Sillä hetkellä Kristus vihkii henkilön sosiaaliseksi papiksi. Tässä väliaikaisessa tilassa henkinen maailma toimii hänen kauttaan. Tämä sisältää paljon enemmän kuin kirkon sakramentin taustalla olevat sosiaaliset eleet, koska nämä eleet liittyvät erityisiin tilanteisiin. Brüll tunnistaa nämä eleet seitsemässä sosiaalisessa sakramentissa, mutta tässä on rajoituksensa. Tilanteita on paljon enemmän. Sosiaalinen pappeus kattaa kaikki elämän osa-alueet.

Epäitsekäs tapa elää ja työskennellä

Sosiaalinen pappeus ei tarvitse kirkon instituutiota. Kyse on maallikoiden työstä. Seurakunnan psykologisista ja sosiaalisista tarpeista lähtevää sielunhoitoa voivat hoitaa myös maallikot, ja joskus paremminkin. Kun ihmisten välisessä kohtaamisessa toimimme rakkauden impulssista, Kristus on läsnä välillämme (alttarisakramentin sosiaalinen vastine, ehtoollinen) ja tekomme saavat pyhän luonteen. Kristuksen läsnäolon kautta kaikista sosiaalisista teoista tulee sakramentaalisia. Steiner mainitsi lasten koulutuksen ja opetuksen, mutta hän tarkoitti koko sosiaalisen elämän pyhitystä.

Sosiaalisen pappeuden koulu on elämä itse. Siinä voimme tiedostaa tekomme.

Toimimmeko oman edun tavoittelusta vai sosiaalisesta vastuuntunnosta lähtien? Usein ymmärrämme tämän vasta jälkeenpäin. Voimme päättää etukäteen toimia muiden tarpeiden mukaan ja pohtia miten se onnistui. Tällä tavoin voimme työstää sisäistä muutostamme. Viime kädessä kyse on vuorovaikutuksesta omien tarpeiden ja toisen tarpeiden välillä. Ajan mittaan tämä ei ole enää ristiriitaista, kun ymmärrämme, että olemme riippuvaisia toisistamme, ja että olemme kaiken velkaa muille. Tämä voi johtaa siihen, että järjestämme yhteisömme siten, että keskinäisen avun sosiaalinen elämä on mahdollista. Rudolf Steiner tavoitteli tätä antroposofisella sosiaalivirikkeellä ja sen konkreettisella toteutuksella yhteiskunnan sosiaalisella kolmijäsennyksellä.

Voimme järjestää yhteisömme siten, että keskinäisen avun sosiaalinen elämä on mahdollista.

Uudet ammatit

Nykyaikaisessa sosiaalisessa elämässä on monia uusia ammatteja, joissa sosiaalinen pappeus kehittyy itsestään. Uusia sosiaalisia laatuja kehittyy esimerkiksi, kun etsitään keinoja vaikeissa elämäntilanteissa olevien seuraamiseen ja tukemiseen yksilöllisesti tai ryhminä, luodaan sosiaalisesti terveitä rakenteita yhteisöihin ja organisaatioihin, ja kun työskennellään uuden sosiaalisen elämän puolesta, jossa kaikki ihmisen toiminta muuttuu jumalalliseksi palveluksi. Näillä elämän aloilla luodaan uusia käytäntöjä ja rituaaleja, jotka voivat kehittyä tulevaisuuden sosiaalisiksi sakramenteiksi. Henkisen maailman inspiraatiot voivat auttaa jokaista antamaan niille oikean muodon kussakin konkreettisessa tilanteessa. Uusissa sosiaalisissa mysteereissä voimme harjoittaa sosiaalista pappeutta.⁶ Ks. myös Salman, Harrie (2020): The Social World as Mystery Center. Threefold Publishing.

Artikkelin on englanninkielestä suomentanut Kari Hallantie