Ritva Haapaniemi: ”Henkinen maailmankuva luo ymmärrystä kasvatuksessa”

Jo 18-vuotiaasta asti Ritva Haapaniemi¹Ritva Haapaniemi, 72 Mistä tunnetaan: Yksi Helsingin ensimmäisen steinerpedagogisen päiväkodin, Aurinkoisen, perustajista. Työ: 30 vuotta esikoulun opettajana Helsingin Rudolf Steiner -koulussa. Erityisperhepäivähoitaja. Taide: Lasten musiikin säveltäjä, muun muassa Neiti Seitsenpilkkuinen -yhtye. Perhe: Neljän lapsen äiti, neljän lapsen isoäiti. on ollut töissä lasten parissa, ensin lastentarha Topeliuksessa ja Kotikalliossa harjoittelijana sekä Lastentautien klinikalla askarteluohjaajana. Hänellä on neljä omaa tytärtä, ja lisäksi oli hoitolapsia. “Kotonani oli melkein aina ’pieni lastentarha’”, hän sanoo.

Käänteentekevä, kohtalokas tapaaminen Ritvalle sattui vuonna 1972, kun hän tapasi Eeva Tuomolan neuvolassa. Ritvan esikoinen Nea oli vuoden vanha ja Eevalla oli pieni vauva. Eevan mies Martti Tuomola oli antroposofi. Eeva sanoi Ritvalle, että heidän täytyisi tavata toisensa, koska ”hän puhuu yhtä hulluja juttuja kuin sinäkin”. Sitä kautta Ritva tutustui steinerpedagogiikkaan ja antroposofiaan.

Vuonna 1973 Ritva ja Eeva perustivat yhdessä lastenhoitopaikan nimeltä Sydänkäpylä. Eeva asui Väinämöisenkadulla, ja Sydänkäpylä oli hoitopaikka hänen taloyhtiönsä lapsille. Siellä oli kahdeksan lasta.

“Vähäisillä taidoilla ja ymmärryksellämme, mutta suurella innostuksella pidimme pari vuotta ikään kuin steinerpedagogista lastentarhaa”, Ritva sanoo. Ritva jäi toiminnasta pois, kun hän alkoi odottaa toista lastaan, Siniä. Sydänkäpylä loi pohjan sille, että myöhemmin he olivat mukana perustamassa oikeaa lastentarhaa, päiväkoti Aurinkoista.

Kun Nea meni eskariin Helsingin Rudolf Steiner -kouluun vuonna 1976, esikoulun opettaja Kaarina Mansikkala kiinnitti huomiota Ritvaan ja hänen innostukseensa steinerpedagogiikkaa kohtaan. Kaarina kannusti Ritvaa käymään steinerpedagogisen seminaarin, jota pidettiin iltaisin heidän koulullaan. Ritva kävikin seminaarin, joka kesti kaksi ja puoli vuotta. Sen aikana Kaarina toivoi Ritvasta työnsä jatkajaa. Ritva oli tästä hämmentynyt, koska työkokemus puuttui. Kaarina sanoi Ritvalle: ”Voi kuule, tule päiväksi katsomaan tätä työtäni, siinä sinä opit”, ja niin todella oli.

“Jo tunnin katsottuani häntä tunsin oppineeni todella paljon. Sain heti kiinni siitä, mitä hän teki. Eräällä tavalla voi sanoa, että opin tuon ensimmäisen tunnin aikana kaiken, mitä tuossa työssä tarvitaan”, Ritva sanoo. Ritva oli myöhemmin vuoden Kaarinan kanssa töissä. Samoihin aikoihin hän odotti Odiliaa, joka syntyi kesäkuussa 1979.

Helsingin ensimmäinen steinerpedagoginen päiväkoti Aurinkoinen perustettiin noin kymmenen äidin voimin, Ritva ja Eeva mukaan lukien. Äidit ottivat tätä varten pankista lainaa – se myönnettiin heille sillä ehdolla, että joku heidän miehistään ottaa lainan omiin nimiinsä, niin kuin lopulta kävi. Lastentarha perustettiin Lotta Svärd -säätiön omistamaan taloon, Mannerheimintien ja Lehtikuusentien risteykseen. Siinä on nykyäänkin päiväkoti. Alusta asti steinerpedagogiikan ulkoiset tunnusmerkit olivat kunnossa – sisäisyyttä vielä etsittiin eikä kellään perustajista ollut steinerpedagogista koulutusta. He kokoontuivat ja opiskelivat antroposofista kirjallisuutta ja sparrasivat toisiaan. Opettajakunta löytyi näistä äideistä.

“Olimme Eevan kanssa haaveilleet, että työskentelisimme yhdessä opettajina Aurinkoisessa. Kävi kuitenkin niin, että Eeva siirtyi sinne opettajaksi vuosia myöhemmin ja vielä myöhemmin hän toimi tuon päiväkodin johtajana. Minä puolestani löysin elämäntyöni esikoulun opettajana”, Ritva muistelee.

Aurinkoisen toiminta alkoi vuonna 1977, sattumoisin Eevan syntymäpäivänä. Pian steinerpäiväkoteja jo perustettiinkin ympäri Suomea. Ritva mainitsee vielä, että Reijo Wilenius kerran ehdotti hänelle steinerpäiväkodin perustamista Jollaksen kartanoon. Ritva ehti jo keksiä nimenkin sille – Karitsa – mutta ei syystä tai toisesta pystynyt viemään hanketta loppuun asti. Ritva kuitenkin auttoi toiminnan käynnistämisessä, ja niin Karitsa perustettiin. Päiväkoti on edelleen toiminnassa Laajasalossa.

Ritvalla on lähes aina ollut myös hoitolapsia kotona. Esimerkiksi kun hänellä oli kaksi omaa lasta, kaksi hoitolasta tuli aamupäiväksi hoitoon. Ritvan aloittaessa työt esikoulussa yhdeltä iltapäivällä lapset tulivat sinne mukaan Siniä lukuun ottamatta, jonka hän jätti matkalla Tullinpuomin puistoon hoidettavaksi. Vuonna 1981 Ritvalle syntyi vielä Aurelia. Sen jälkeen Ritva toimi sekä yksityisenä että perhepäivähoitajana, kunnes vuonna 1986 hän aloitti työt esikoulun opettajana Helsingin Rudolf Steiner -koulussa, missä jatkoi seuraavat 30 vuotta eläkeikään saakka.

Kasvattajana tärkeintä on rakkaus

”Tärkein arvo on rakkaus, rakkaus, rakkaus. Mutta sitten voidaan kysyä, miten rakkaus määritellään. On helppoa kuvitella rakastavansa paljon, mutta silti ei välttämättä anna tai tee sitä, mitä lapsi tarvitsee. Eräänlainen tavoitekiteytys olisi, että kunpa lapsi selviäisi kynsistäni mahdollisimman vähin vaurioin ja voisi toteutua omana itsenään.

Kasvattaja minun tulee tukea lasta kasvussa ja itsensä löytämisessä aikuisuuteen asti. Kun 20-vuotiaana nuori kokee elinvoimansa ja tunne-elämänsä, niin toivoisi hänen kokevan eheyttä. Kasvattaja ei saa pilata tätä eheyttä eikä niin sanotusti antaa huonoa garderoobia, epäsopivia vaatteita elämään, kuvannollisesti ilmaistuna. Lapselle riittää lopulta se, että kasvattajalla on ollut pyrkimys hänen tukemiseensa.

On helppoa kuvitella rakastavansa paljon, mutta silti ei välttämättä anna tai tee sitä, mitä lapsi tarvitsee.

Tämä ei tarkoita, että kasvatus perustuisi ennen kaikkea vahingoittamisen ja virheiden välttämiseen. Tietynlaiseen passiivisuuteen, oman onnen nojaan jättämiseen ja siihen, etten puutu ollenkaan. Vahingoittamisen välttämiseen kuuluu ilman muuta aktiivinen toiminta. Pyrkimyksenä on yksinkertaisesti, että voisin antaa parastani oman ymmärrykseni mukaan ja että lapsi voisi ’majatalossani vieraana oltuaan’ löytää oman tiensä. Ja ettei häntä olisi ohjattu hunningolle. Vanhemman sydämessä elää silloin harras pieni toive siitä, että lapsi olisi vahingoittunut mahdollisimman vähän. Kun lapsi lopulta lähtee omilleen, voi vain toivoa parasta.

Aikuisilla on hyvin erilaiset käsitykset siitä, mikä on lapselle parasta. Sanoisin, että kasvattajan olisi hyvä velvoittaa itsensä etsimään vastausta kysymykseen ‘mikä on tälle lapselle parasta, minkä juuri minä voin antaa?’. Tavoitteena ei ole kerran löydetty yksittäinen vastaus, vaan itsensä tulisi haastaa yhä uudelleen kysymyksen äärelle. Tämä on lapsen ja kasvattajan välinen, kahdenkeskinen asia, josta on täysi vastuu kasvattajalla.

Lapsi elää ilmapiirissäni. On oleellista, minkälaisia ajatuksia hänestä ajattelen, missä valossa hänet näen. Ja vaikka minulla olisi kuinka korkeat tavoitteet ja ihanteet, lopulta lapseen vaikuttaa eniten se, mitä minä oikeasti olen – tunnen sitten itseni tai en. Lapsi haistaa vääryyden ja teeskentelyn. Lapsi imee olemuksestani sitä, minkälainen ihminen olen. Lapsi on kuitenkin armollinen ja hänelle riittää se, että kasvattaja yrittää parhaansa. Lapsen röntgenkatseen alla ei kestäisi muuten edes olla.

Lasta täytyy tutkia kiinnostuksen ja eläytymisen avulla. Kiinnostuksen tulisi olla niin vahva, että mietin enemmän lasta kuin sitä, että olenko hyvä isä, äiti tai opettaja. Silloin tutkin vain itseäni. Lapsen kanssa olen symbioosissa, toinen toisessamme. Se täytyy tietää. Minussa saattaa olla ominaisuuksia, jotka eivät ole lapselle hyväksi. Kasvatus on itsensä kasvatusta.

Jos opettaja miettii näitä asioita syvästi, tulee helposti ajatus: en voi mennä luokkani eteen, koska en kestä itseäni. 20 viatonta silmäparia näkee kaiken keskeneräisyyteni. Vaatii paljon rohkeutta olla kasvattaja! Ja myös tunnustaa virheensä. Hyvät puolemme eivät kaipaa kasvatusta, vaan itsetuntemus on huonojen puoliensa tuntemusta. Jos en tunne niitä, en pysty suojelemaan lapsia niiltä.

Minä kutsun niitä dobermanneiksi. Pidän dobermannini toisaalla, jotta ne eivät käy lasten päälle. Tätä täytyy jatkuvasti harjoitella ja haastaa itsensä. Parempaa itsekasvatusta ei ole kuin lapsiryhmään meneminen. Toisaalta siinä loppuvat kaikki filosofiat – ollaan kiinni käytännössä ja työ tekijäänsä neuvoo. Itse asiassa lapset kertovat ja näyttävät, miten heitä tulisi kasvattaa, jos aikuinen vain kestää katsoa.”

Suurin haaste on kasvaa aikuiseksi

”Olennaisin ongelma, jonka olen havainnut tämän vuosisadan kasvatuksessa on se, että aikuisilla on nykyään vaikeuksia kasvaa aikuisiksi. Tämä ei kuitenkaan ole syytös, koska aikamme on hyvin haasteellinen eikä tarjoa kunnollisia tukipilareita vastaavaan kasvamiseen.

Tämä on itsekäs aikakausi, jolloin kehotetaan väärällä tavalla yksipuolisesti panostamaan itseen ja omaan hyvinvointiin niin, että elämästä tulee totaalisesti vain minun elämäni ja muista ihmisistä vain ’sinäkkeitä’. Toisaalta voisi sanoa, ettei ole koskaan syntynyt näin hienoja nuoria ihmisiä kuin nykyään.

Joka tapauksessa on havaittavissa suuri vaikeus jakaa oma elämä toisen ihmisen ja ylipäätään muiden ihmisten kanssa. Itsensä etsimiseen ja toteuttamiseen on valtavan voimakas tarve – mikä periaatteessa on hyvä asia. Mutta se johtaa usein siihen, että keskiöön tulee joko ura tai maailmankatsomuksellinen ismi tai ryhmittymä. Siihen ollaan suhteessa, mutta on vaikeaa ottaa vierelle mies, vaimo, poikaystävä, tyttöystävä, joka ei ole vain sinäke, rekvisiitta, jonka haalin elämääni ja josta hyödyn. Olen toki nähnyt paljon muutakin tapahtuvan.

Nykyajan haaste on vanhemmuuteen kasvaminen. Sen hyväksyminen, että elämä on vaikeaa ja että elämäni ei ole vain minua varten, vaan myös toisia ja maailmaa varten. Monella nuorella onkin ajatus ’haluan pelastaa maailman ja tehdä hyvää’, mutta siihen on vaikea ottaa mukaan pysyvää parisuhdetta ja lapsia, jotka vaativat jatkuvasti paljon. Niiden koetaan vievän minulta joko ’henkeviä hetkiä’, itseen syventymistä tai sitten vapauden lähteä ulos ovesta jonnekin.

Herää ajatus, että minun täytyy rajoittaa itseäni, ja kysymys, että tuleeko minusta vain kotini vanki, joka täällä laahustelee lastensa kanssa. En peräänkuuluta sitä, että ollaanpa nyt sellaisia isiä ja äitejä, kuin ennen oltiin. Vaikka lapsi kyllä tarvitseekin vain samat vanhat asiat.

Vastuuntuntoiseksi aikuiseksi kasvaminen on se haaste. Rudolf Steiner puhuikin ihmiskunnan nuortumisesta eli siitä, että nykyään kasvetaan vain 28 vuotta ilman omaa päätöstä itsekasvatuksesta. Ja tuo ikä pienenee tulevaisuudessa entisestään. Usein ei nykyään saavuteta esimerkiksi 35 vuoden täysi-ikäisyyttä henkisessä mielessä. Sen sijaan jäädään elämään ainaista nuoruutta ja ollaan katkeria elämälle, koska haluttaisiin elää vain itselleen, kuten nuorena tehdään (ja kuuluukin tehdä).

Ongelma on, että ei löydetä vanhempana olemisen arvoa niin, että se antaisi merkityksellisyyttä myös itselle, omaan elämään. Ihminen ei nykyään tiedä, mihin vanhemmaksi tullessaan joutuu. Perhe-elämästä vaatimuksineen tulee silloin helposti vihollinen ja on vaikea löytää kiitollisuutta tyyliin ’tämänkin elämä minulle antoi – saan seurata pienen ihmisen kasvua!’ Se on nimittäin ihminen eikä lapsi alusta asti.

Eläytymiskyky toiseen ihmiseen on tässä keskiössä. Pystytäänkö tavoittamaan toisen ihmisen minuus ja rakastamaan sitä? Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi – siihen tämä kulminoituu. Minulla on tapana sanoa, että se, joka ei rakasta kaikkia, ei rakasta ketään. Tiedän kyllä, että tähän voisi sanoa vaikka mitä vastaväitteitä. Sen verran selvennän, etten tarkoita arviointikyvytöntä hullua rakkautta tyyliin ’valoa, valoa, rakkautta vain kaikille’, vaan on kyse suurista asioista.”

Hankala uraäitiys ja muuttuva perhekäsitys

”Miten äitiys sopii tähän aikakauteen ylipäätään? Äitiyden määritelmää olisi hyvä tarkastella uudelleen. Puhutaan usein siihen sävyyn, että ’minulla on oikeus hankkia lapsia’. Ei niitä hankita eikä ole kyse siitä, onko siihen oikeutta – niitä tulee, jos on tullakseen.

Nykyään äidit menevät pääsääntöisesti töihin. Kun kasvoin, äidit olivat kotona, paitsi alimmissa yhteiskuntaluokissa sekä tavallaan maalaistaloissa. Niissä äidit olivat kyllä töissä, mutta lapset elivät siinä mukana. Suomi eli silloin maalla. Lapset kasvoivat luonnostaan eikä puhuttu kasvatusongelmista. Lapsi juoksi navetan väliä, mummot keinuttivat ja niin edelleen.

Lapsi eli ennen yhteistä elämää aikuisten kanssa eikä sitä eristetty minnekään toisaalle. Maatalousyhteiskunnan ongelmat ovat toisaalta erilaiset kuin nyky-Suomen kaupungistuneen yhteiskunnan. Siitä vinkkelistä voitaisiin siirtyä tarkastelemaan vaikkapa Afrikkaa tai Intiaa, mutta rajataan nyt Suomeen. Se mitä sanon, koskee suomalaista, tietoisuussielua kehittävää ihmistä.

On kyse länsimaisesta, pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Täällä on tämänkaltaisia ongelmia. Kehitysmaissa on aivan erilaiset ongelmat, sillä niissä on enemmän kyse hengissä pysymisestä. Siihen verrattuna tämä on hienosäätöproblematiikkaa. Nyt puhutaan siitä, että halutaan antaa lapselle enemmän kuin lämpöinen koti, vaatteet ja esimerkiksi maksaa hänen opintonsa.

Ongelman keskiössä on siis naisen ura. Naisella on tietysti oikeus omaan työhön, nainen on kehittynyt siihen pisteeseen. Tästä seuraa vaikea yhtälö! Siinä ei ole mitään helppoa, vaikka niin halutaan antaa ymmärtää. Äidit vievät sydänverellään pieniä lapsiaan hoitoon. Minusta yhteiskunta ei ole läheskään riittävästi paneutunut tähän ristiriitaan.

Lapset protestoivat sitä, että on rakennettu maailma, joka ei heille sovi.

Puhutaan kyllä siitä, että tarjotaan maailman parasta varhaiskasvatusta. Sitä voisi nimittää jopa varhaiskoulutukseksi, sillä koulunkäyntiä se alkaa yhä enemmän muistuttaa. Asiantuntijat antavat kaksi- tai kolmevuotiaille sellaisia virikkeitä, joita ne muka tarvitsevat. Eivät ne oikeasti tarvitse mitään virikkeitä, vaan niiden virike on koti! Ongelma on juuri se, että yhteiskunta ei näe eikä ymmärrä sitä, mitä pieni lapsi tarvitsee. Eikä järjestetä tarpeeksi vaihtoehtoisia hoitomuotoja, jotta äiti pääsisi helpommin töihin.

Olen toki sitä mieltä, että äidin täytyy päästä töihin, jos hän haluaa. Mutta osa haluaa ja osa ei. Yhteiskunnan pitäisi järjestää asia niin, että kotona oleva äiti on yhteiskunnan silmissä yhtä arvokas kuin työssä käyvä äiti, ja siksi myös taloudellisesti samassa asemassa. Kotiäitiys ei saisi olla huonommin palkattua. Vaihtoehtoja pitäisi keksiä ja järjestää. Ennen palkattiin kotiapulaisia ja oli myös korttelipäiväkoteja, joihin koottiin useamman kodin lapset pienehköön ryhmään.

Nykyiset, kamalan isot päiväkotiryhmät ovat ongelma. Kysy keneltä tahansa varhaiskasvattajalta. Noin 20 pientä lasta samassa ryhmässä käy väistämättä sekä lapsen että aikuisen hermoille. Tarvitaan todella sietokykyä, että kestää siinä metelissä. Silloin ollaan kuin lapsiarmeijassa. Hoitajat toki tekevät parhaansa, ja lapset kestävät paljon. Mutta se ei ole lapsen parhaaksi eikä sitä, mitä hän tarvitsee.

Isyyden merkitystä ei tietenkään pidä ohittaa. Nykypäivän kannalta olennaista on myös se, että voi olla kaksi isää, kaksi äitiä, ei ole ollenkaan isää, on adoptiolapsi tai mikä tahansa perinteisestä poikkeava olosuhde. Biologiset isä ja äiti ovat merkittäviä, mutta olennaisinta on lapsen oma kohtalo. Vanhemmat eivät sano: ”nyt me hankimme lapsen”, vaan lapsi sanoo henkisessä maailmassa: ”nyt minä hankin vanhemmat”. Tästä näkökulmasta kaikki ’poikkeavakin’ on hyväksyttävää.

Siinä voi käydä niinkin, että ”aha, nyt minä synnyn Kiinassa ja hankin kaksi äitiä Suomesta”. Tai voin olla kahden homomiehen tytär ja kasvanut itselle tuntemattoman äidin kohdussa. Kaikki tällainen tulee lisääntymään. Kohtalon merkitys kasvaa ja verisukulaisuuden vähenee. Pääasia on, että läsnä on pysyviä, sitoutuneita vanhempia. Myös yhteisöllisyyden merkitys kasvaa, vaikkei yhteisöä perheeksi nimitettäisikään.

Tärkeää on kasvaa ihmisten yhteydessä ja pysyvässä paikassa. Jotta lapsi ei olisi heiteltävänä paikasta toiseen, vaan hänellä olisi koti!”

Henkisen maailmankuvan tärkeys

”Yhteiskunta ei ymmärrä lapsen tarpeita syvällisesti eikä näe häntä ainutkertaisena yksilöllisyytenä. Se ymmärtää lapset vain tulevina veronmaksajina ainakin tässä suhteessa. Lasta aletaan saman tien syöttää yhteiskuntaputkeen ja opettaa tarkoitusta palvelevia taitoja. Sitten ihmetellään, kun lapset häiriintyvät tässä systeemissä. Kun heillä on yhä enemmän oppimisvaikeuksia ja kaikenlaisia ongelmia. Opettajat ovat myös vaikeuksissa, koska ei ole keinoja ongelmien ratkaisemiseksi eikä henkilökuntaa niiden käsittelemiseksi.

Oireilua voisi kutsua lasten hiljaiseksi protestiksi. Olen aina kokenut niin, että lapset protestoivat olemalla niin sanotusti vaikeita lapsia. Tarkoitan myös lukihäiriötä, ettei yksinkertaisesti jakseta olla aloillaan, ADHD:ta ja vastaavia ongelmia. Lapset protestoivat sitä, että on rakennettu maailma, joka ei heille sovi. He eivät halua kasvaa aikuisiksi tällaiseen maailmaan, jossa joka tuutista kerrotaan vain koronan kaltaisista kriiseistä, jatkuvista sodista tai siitä, kuka on myrkytetty tai vangittu.

Ympäristöongelmat täytyy myös mainita, koska ne huolestuttavat aikuisia, mikä puolestaan heijastuu lapsiin. Vanhempien ahdistukset ja muut vaikeat kokemuksethan vaikuttavat varsinkin pikkulapsiin. Nuoriso plaraa kännykkää ja tietää, mitä maailmalta uutisoidaan. Maailma näyttää lohduttomalta ja uhkaavalta. Sitten yritetään rauhoitella lapsia. Ei ole ihme, jos tällaisessa kokonaistilanteessa lapselle ja nuorelle herää kysymys: ”miksi minä opiskelisin tai ylipäätään tavoittelisin mitään?”

En halua kohdistaa vaatimuksia pelkästään vanhempiin, vaan lähestyä myötätunnolla tätä valtavaa tehtävää, jonka he ovat itselleen ottaneet. Miten yhteiskunta voisi tukea vanhempia niin, että lapsetkin olisivat onnellisia? Lapsi on kaikkein arvokkain! Tuleva aikuinen. Yhteiskunnan parhaat voimat tulisi suunnata lapsiin ja vanhempien tukemiseen. Joka toisella vanhemmalla on nykyään burn-out, masennus, itsetunto-ongelma tai muuta vastaavaa – se kertoo huutavasta tuen tarpeesta.

Uskon, ettei ilman henkistä maailmankuvaa oikein selviä kasvatuksesta. Lapsi pitäisi nähdä jälleensyntyvänä olentona ja arvokkaana omana itsenään. Vanhemmuuteen tulisi suhtautua siten, että ’olen saanut aarteen suojeltavakseni’. Minulle suodaan antaa hänelle koti täksi ajaksi, kun hän on pieni. Lapsen turva on nähdä aikuisesta: ”tuo tietää, miksi olemme maan päällä”. Vasta siitä kohtaa alkaa oikea, lapseen juurtuva kasvattaminen. Silloin aikuisen katseesta näkee, että häneen voi luottaa.

Yhteiskunnassa ei tietysti ymmärretä näistä asioista paljon, mutta toisaalta aika paljon jo ymmärretäänkin. Kun katsoin viimeksi tavallista peruskoulun opetussuunnitelmaa, niin olin hämmästynyt sen sisältämästä viisaudesta. Tavoitteet olivat periaatteessa aivan samat kuin steinerpedagogiikassa. Kaikkea ei ole tuotu käytäntöön, mutta lasten ymmärtäminen ja vaaliminen lukevat siellä. Kyllä asiantuntijat ja kasvattajat ovat myös hirveän viisaita nykypäivänä.

Lopuksi haluan sanoa, että vanhempana olemisen haastetta ja sen vastaanottamista ei kenenkään tarvitse pelätä, sillä riittää kun tekee parhaansa.”