Maisesta logiikasta henkiseen imaginaatioon – mikä on väitelause? Osa 1/2

Yleisellä tasolla kaikki osapuolet voisivat olla yhtä mieltä siitä, että se, mihin viitataan sanonnalla ”Pemberton luovutti Vicksburgin Grantille heinäkuun 4. päivänä vuonna 1873”, on väitelause¹ Artikkeli on alun perin julkaistu lukuna kirjassa Hicks, Scott E. (2019): Earthly, Transcendental, and Spiritual Logic: From Husserl’s Phenomenology to Steiner’s Antrhoposophy [Mainen, transendentaali ja henkinen logiikka: Husserlin feonmenologiasta Steinerin antroposofiaan]. Uudelleenjulkaisu tekijän luvalla. Tekstin on englanninkielestä
suomentanut Johannes Kananen. Kiitokset Tuulikki Sarekoskelle ja Jeremy Quickille kommenteista käännökseen. Artikkelikuva: Henri Murto.. Tämä lauselma, fakta tai idea on jotain, mitä kaikki osapuolet pitävät totuutena niistä tapatumista joita koemme maailmassa. Mutta saman idean voisi ilmaista muilla aakkosilla, muilla kielillä, savumerkein tai symbolisen logiikan kielellä. Ei siis ole niin, että tämä määrätty suomenkielinen ilmaus on kohteena, kun uskomme siihen, mitä tapahtui Amerikan sisällissodassa. Perinteisesti Boethiuksen (500-l.) kirjoituksia mukaillen ’propositio’ oli jonkin sellaisen mentaalisen tai puhutun asian ilmausta joka oli joko totta tai epätotta. Jos sattuu kuulumaan siihen leiriin, joka uskoo, että mentaaliset prosessit ovat vain aistien välittämien kokemusten abstraktioita, vaikuttaa ilmeiseltä, että kaksi ihmistä jotka ovat samaa mieltä sisällissotaan liittyvästä faktasta eivät puhu siitä määrätystä kalpeasta heijastuksesta joka on minun henkilökohtaisessa päässäni vuoden 1863 tapahtumista. Sellaisten ajattelijoiden mukaan siitä johtuen, että ihmisillä on erilaisia yksilöllisiä ajatuksia (he kutsuvat niitä joskus ’mentaalisiksi merkeiksi’) ja että nämä ihmiset voivat erehtyä, on absurdia odottaa, että totuus voisi perustua psykologisissa tiloissamme ilmeneviin, aistikokemusten muodostamiin kalpeisiin varjoihin. Tälle koulukunnalle on ilmeistä, että jonkinlainen ajattelustamme riippumaton objektiivinen totuus on olemassa. Kaikki väitelauseet ovat ilmauksia, jotka viittaavat näihin objektiivisiin materiaalisiin prosesseihin. Ratkaistakseen tämän ongelman, kyseisen koulukunnan edustajat kuvittelevat jonkinlaiset riippumattoman totuuden vahvistamisen menetelmän, jonka olisi tapahduttava riippumatta henkilökohtaisista mielentiloista tai uskomuksista. Modernin logiikan historia on ollut yritystä luoda tällainen mekanismi riippumattomalle ja objektiiviselle todellisuuteen liittyvien tosiasioiden vahvistamiselle.

Mutta jos ajattelemme logiikan historiaa pidemmällä aikavälillä – ulottuen aina antiikin Kreikkaan – väitelauseiden on yleensä ajateltu olevan kielessä virtaavan johdonmukaisen ajattelun osia tai jäseniä. ”S on p” on väitelauseen universaali kaava, joka liittää subjektin, kuten Grantin, predikaattiin, laadullisuuteen tai Grantin ominaisuuteen, kuten siihen, että hän ”hyväksyi Pembertonin ja hänen joukkojensa antautumisen Vicksburgissa”. Kaikki filosofiset keskustelut johdonmukaisen ajattelun yleisestä järjestyksestä ja sallitusta rakenteesta logiikan historiassa 1800-luvun lopulle asti, käytiin viittaamalla erilaisten väitelauseiden yhdistelmiin. Lyhyesti ilmaistuna, näissä keskusteluissa yhdisteltiin väitelauseita tähän tapaan: ”Kaikilla velhoilla on suippohattu, Gandalf on velho, siis Gandalfilla on suippohattu”. Väitelauseiden yhdistelmiä kutsutaan tavanomaisesti syllogismeiksi. Tätä historiaa ja kaikkia sen yksityiskohtia voisi kuvailla lisää. Seuraava asia on tässä yhteydessä tärkeää.

Termi ”väitelause” aiheuttaa sekaannuksia. Kyse on siitä, mitä koemme että tapahtuu kun ajattelemme.

On olemassa myös muita koulukuntia, jotka tarkastelevat kysymystä ”miten ajattelussa tai puheessa muodostamani väite liittyy maailman objektiiviseen totuuteen?” eri tavoin. Ensinnäkin, on hyvin ongelmallista kuvitella, että kaikki todet väitteet tai ajatukset viittaavat vain todellisen maailman materiaalisiin tapahtumiin. Tästä asiasta tulee ilmiselvä, kun tarkastelemme väitettämme Grantista läheisemmin. Miten vahvistan tämän uskomuksen? Se tapahtui menneisyydessä, eikä kukaan joka on nyt elossa nähnyt sitä. Se ei enää ole materiaalinen tapahtuma samalla lailla kuin se, että omistan ja ajan Mazdalla. Ovatko uskomukseni kohteena ne väitteet, jotka on kirjoitettu Amerikan sisällissotaa käsitteleviin kirjoihin? Kohteena ei taatusti ole ainakaan se paperi, jolle nämä väitteet on kirjoitettu! Samaten, voi olla totta, että seurasin johdonmukaista ajatteluketjua enkä muodostanut itseni kanssa ristiriitaa tai loogista kömmähdystä syllogismissani liittyen velhoihin. Mutta missä on viittaukseni kohde, kun puhun Gandalfista, joka on fiktiivinen hahmo? Onko Gandalf vain roomalaisten aakkosten kirjainten muodostama jono, joita Tolkien käytti kirjoissaan? Tämä esimerkki osoittaa, että voin käyttää ajattelukykyäni oikein ja johdonmukaisesti vaikka väitteiden sisältö olisi fiktiivinen. Logiikan suuremmat ongelmat liittyvät vielä muihin asioihin. Jos havaitut materiaaliset tapahtumat eivät voi koskaan olla epätosia, ja jos kaikki väitelauseet perimiltään viittaavat materiaalisiin tapahtumiin, kuinka on mahdollista ylipäätään lausua epätosia väitteitä tai uskoa johonkin mikä on epätotta? Mikä on epätoden väittämän totuusaste? Ja niin edelleen.

Jotkut loogikot ovat esittäneet, että – aivan kuten geometriset aksioomat ja numerot vaikuttavat olevan olemassa riippumatta psykologisista tiloistamme, ja voimme muodostaa hyvin tarkkoja totuuksista niistä, totuuksia jotka seuraavat melko varmoja johdonmukaisuuden polkuja – on olemassa tosien käsitysten alue, johon viittaamme, kun puhumme jostakin tai muodostamme käsityksiä jostakin. Tämä koulukunta pyrkii edelleen pysymään sellaisella harmaalla alueella, joka ei sukella metafyysisiin sitoumuksiin ikuisen tai taivaallisen totuuden alueesta kuten idealistit tekevät. Vaikka sellaiset ihmiset kuten Frege lopulta johdatti logiikan kokonaan eri suuntaan kuin Husserl ja Steiner (täsmällisemmin, kohti symbolista logiikkaa joka on nykyisen tietojenkäsittelytieteen perustana), hän ylläpiti myös uskoa jonkinlaisiin perimmäisiin väitelauseisiin, jotka ovat olemassa erillisinä niitä koskevista määrätyistä ajatuksistamme. Näin uskoi myös Bolzano, jolla oli suuri vaikutus Husserliin. Mutta lopulta, koulukunta jota meitä kiinnostaa seurata tässä yhteydessä ja koulukunta johon itse kuulun, lähestyy perinteistä idealismia. Kuten olemme jo huomanneet, Husserl tulee sanomaan, että totuuden näyttöperusta on tukevasti käsitteiden alueella, ja näihin käsitteisiin voi ikään kuin sukeltaa ja ne voi myös suoraan nähdä. Totuus ilmenee ajattelussa ja ainekset jotka voidaan ajatella, voidaan myös suoraan kokea näyttönä, todistusaineistona.

Koska kaikki väitteet siitä, mikä on totta ihmiskokemuksessa perustuvat sellaisen näyttöperustan selvittämiseen ja tarkentamiseen logiikan perustavien lakien mukaisesti, jotka puolestaan perustuvat yleisen tason käsitykseen väitelauseesta, meidän täytyy ymmärtää, mikä väitelause oikeasti on, jotta voimme määritellä hyväksyttävän perustan sekä empiirisille tieteille, että hengentieteelle. Jopa tieteellinen tutkimus, joka pitää empiiristä aluetta hyväksyttävän havaintoaineiston ainoana lähteenä tarvitsee tällaisen perustan, koska logiikan muodot eivät jotenkin vain itsestään järjestä ulkoista, luonnollisen maailman moninaisuutta merkitykselliseksi tiedoksi omien voimiensa avulla, vaan edellyttävät ihmisen ajattelua ja kykyä järjestää, luokitella ja ymmärtää. Edelleen, logiikan lait itsessään eivät ole havaittavissa samalla lailla kuin havaitsen auringonlaskun värit, eli määrätty aistisisältöjen abstrahointi tai yleistäminen ajattelun lainalaisuuksiksi on välttämätöntä. Tämä on myös inhimillinen pyrkimys. Metsämurmeli olisi taatusti voinut havaita Pembertonin antautumisen Grantille, mutta varmaankaan se ei muodostanut hypoteeseja sen seurauksista. Se tuskin edes lausui mitään merkityksellistä koko tapahtumasta. Nykyään monitahoisempi kysymys on, missä määrin tekoäly voi muodostaa merkityksellisiä lausumia todellisuudesta. Tuleeko 2200-luvulla kyborgi ajattelemaan todellisia tapahtumia samalla tavalla kuin ihmiset kokevat totuuden ajattelussaan nykyään? En usko. Havaintoaineiston järjestäminen merkityksellisiin yksiköihin ja määrällisten, objektiivisten koetulosten tulkitseminen edellyttää myös inhimillistä ajattelua, mikä itsessään lepää tämän kirjoituksen ja sen osion perustavanlaatuisen kysymyksenasettelun varassa. Husserl kuvailee fenomenologista ymmärrystään väitelauseen luonteesta hyvin selvästi tässä:

Väitelause, erityisesti esimerkiksi tosi lausuma on jotain subjektiivisuuden ja ajallisuuden ylittävää, ideaalia, samalla kun ajatustoiminto on jotain subjektiivista, ajallista ja psykologisesti todellista. Kuinka ideaalinen tulee todellisuuteen, subjektiivisuuden ylittävä subjektiiviseksi teoksi? Ymmärrys esittää, että S on P, että kulmien summa on yhtä kuin kahden suorakulman summa, ja niin edelleen. Arvion kohde on arvion sisältö. Onko tämä sellainen hetki, joka on erillinen arvion (tai väitelauseen) ominaisuus, ja joka on sama asia kuin vihreä on ominaisuus lehden ilmenemisessä? Mutta todellisen kokonaisuuden myötä, sen todellisten osien myötä, sen todelliset hetket myös ilmenevät olemassa olossa ja häviävät pois. Jos lehden vihreys häviää, myös värittämisen hetki on hävinnyt. Jos arvio (tai väite) häviää, myös kaikki mikä muodosti arvion osien tai määrättyjen ominaisuuksien muodossa, on myös hävinnyt. Väitelause on kuitenkin mikä se on, riippumatta siitä onko sitä ajateltu vai ei.

Huomaamme, että Husserl pyrkii tässä sitaatissa puskemaan subjektiivisuuden rajojen läpi, yrittäen löytää alueen jossa Totuus tapahtuu. Vaikka Husserl työntyy ”itsestään selvän totuuden” alueelle, jkoa näyttäytyy käsitteiden suoran näkemisen tai intuition kautta kun ne yhdistetään ”suprasubjektiivisiksi, subjektiivisuuden ylittäviksi” väitelauseiksi, Steiner menee paljon pidemmälle ja jopa Platoniakin pidemmälle kuvaillessaan sitä mihin merkityksellisyys viittaa. Vihityn roolissaan Steiner paljastaa, että kaikki viittaukset totuuteen ovat perimiltään viittauksia henkisten olentojen toimintaan. Kaikki ajattelu on, kun se koetaan syvimmässä totuudellisuudessaan, ihmisolentojen työskentelyä yhdessä henkisten olentojen kanssa. Tämä on todellisen henkisen intuition korkein taso. Hän sanoo: ”Eräässä mielessä, jokainen henkinen olento puhuu sielulle omalla tavallaan. Siten muodostuu henkinen vuorovaikutus, joka koostuu ajatusten kielestä. Ihminen voi kokea ajatuksia, mutta hän tietää, kun kokee olentoja näissä ajatuksissa. Sielun elämä henkisessä maailmassa tarkoittaa sitä, että se elää olennoissa, jotka eivät vain ilmaise itseään ajatusten muodossa mutta jotka ovat läsnä niissä oman olemuksensa kautta.” Hän sanoo myös, että ”Sielulla on tunne siitä, että kosminen ajattelu ei vain säteile näistä henkisistä olennoista, vaan että niiden olemukset elävät ajatusten kudelmissa. Ne antavat kosmisen ajattelun ajatella ja elää niissä täysin. Niiden elämä tapahtuu kosmisen ajattelun kielen havainnoissa. Niiden tahto koostuu niiden ajatusmuotojen todentumisessa. Niiden olemassa ololla, puolestaan on merkittävä vaikutus maailmankaikkeuteen. Ajatukset, jotka ovat olentoja, puhuvat muiden ajatusten kanssa, jotka myös ovat olentoja. Ihmisen ajatuselämä on näiden henkisten ajatusolentojen heijastumaa²Steiner, Rudolf (GA 16): A Road to Self-Knowledge, Anthroposofic Press. .”

Nykyajan hengentutkija, joka seuraa Steinerin viitoittamaa tietä voi vahvistaa ja kokea näiden havaintojen totuuden. Kasvava määrä ihmisiä, mukaan lukien tämän kirjoituksen kirjoittaja, on kurkistanut kohti tämän vahvistuksen ensi askelia tässä ajassa. Kun katsomme maailmaa ja sen värejä ja muotoja silmillämme, ja näemme korkealle ilmaan kohoavan upean, muodokkaan kasvin kauneuden, jota peittää valkoinen kaarna johon on sekoittunut mustaa, ajattelumme löytää välittömästi koivupuun käsitteen ja yhdistää sen havaintoon niin, että saamme tuntuman maailman koko todellisuuteen ja tietoon³Tämän toiminnon kääntöpuolena on, että on olemassa lusiferinen olento, joka ottaa osan henkimaailman käsiteolennon valosta, vetää sen alas ja antaa sen ahrimaniselle hengelle, joka kovettaa sen levysoittimen neulan tapaisella toiminnallaan käpyrauhasessa. Toisaalta ahrimaninen olento meissä projisoi kuolleesta tahdosta muodostuneen sähköverkon todellisessa henkisessä maailmassa elävään, lämpimien kenttien värivaloon, ja kovettaa sen mentaaliseksi kuvaksi. Hän tiivistää sen käpyrauhasen ja aivolisäkkeen välisen yhteyden kautta (missä ”neula” piirtää ”levyä”, niin sanoaksemme), ja ojentaa mentaalisen kuvan lusiferiselle olennolle. Samalla henkinen tasapainon ja tahdon tunteemme ja henkinen elämämme maailmassa katkeaa tietoisuutemme alapuolelta ja subjektiivisen tietoisuuden sisäisyyden tunne syntyy. Uskomme, että ulkoiset esineet ovat olemassa fyysi- sinä esineinä ja että me elämme kvantitatiivisessa maailman tiedostamisessa. Yeshaiahu Ben-Aharon on selventänyt tätä monin eri tavoin opetuksissaan ja kirjallisissa teoksissan. Katso The New Experien- ce of the Supersensible-kirjaa, jossa on lisätietoja. Mutta voimmeko myös katsoa, tuntea ja tahtoa näkymättömän alueen sisällä, missä koivupuun käsite on elävä prosessi, merkitystä luova henkisen maailman elämän kudelma? Voimmeko aistia totuuden tunteen intuition kokemuksessamme tai käsitteiden alueen suorassa havaitsemisessa niiden hetki hetkeltä muotoutuvassa elämässä? Voimmeko mennä pidemmälle pyytämällä hienovarasesti hyväntahtoisen Koivun hengen siunausta, että se kohtaisi meidät tietoisen hartauden eleessä?

Koko totuudellisuudessaan väitelause koostuu laajasta valikoimasta näkökohtia, jotka tulevat ymmärretyksi vaihtelevissa tietoisuuden tasoissa. Väitelause voidaan ilmaista ulkoisen puheen myötä, kuten että ”Tuo puu tuolla kukkulalla on koivu”. Merkitys kohdistuu ulkomaailmaan sisäisen merkityksen ja aikeen sekoittuessa puhe-elimen hallitsemiin määrättyihin ilman muotoihin. Tämä ulkoinen muoto sallii toisen olennon ymmärtää puhujan sisäistä sieluntilaa välittämällä merkitysmuodon ja viittauksen kohteen itsensä. Puhujan ei taatusti tarvitse suunnata huomiotaan prosessin sisäisiin ainesosiin tai ideaalisen viittauskohteen eideettisiin ominaisuuksiin ilmaistakseen väitelauseen mielekkäällä tavalla.

Mutta on olemassa symboliseen ajatteluumme ja määrätyllä kielellä sanoen tai kirjoittaen tapahtuvaan ajatteluun liittyvä näkökohta, jolla ei ole mitään tekemistä näkemiemme värien elämän tai muodon, koskemiemme karkeiden tai pehmeiden pintojen, tai ajattelemiemme, käsitteellisessä maailmassa muodostuvien merkitysten kanssa. Ja on olemassa myös tapa, jolla maailma käyttää kieltä puhuakseen aikomustemme ylittävällä tavalla, kauttamme. Maailma puhuu sanan kauttamme ja kuka tietää miten toinen saattaa kuulla, tulkita ja kokea puheemme, jos puheen pyhä alkuperä kuullaan sen henkisessä valossa, lämmössä ja elämässä? Voimmeko kuulla henkisen, mantrisen eleen, joka lepää PRO-PO-SI-TI-ON syvyyksissä? Voimmeko elää sen tulessa, joka palaa alapuolella juuressa jopa ennen kuin tämä mantrinen ele kohoaa? Modus ponensin korkein aste paljastuu täten (ja muistakaa, että ponere ja positus ovat saman latinankielisen sanan eri muotoja, jotka ovat propositio-sanan kantana) – Jumala loi minut ja siksi MINÄ OLEN. Olen tullut alas maailmaan Jumalasta; olen elävä propositio. Sana loi minut.